Yksi tärkeimmistä elämänhallinnan työkaluista on ihmisen kyky olla tietoinen omasta kehostaan, ajatuksistaan, tuntemuksistaan sekä niiden syy-seuraussuhteista. Näitä syy-seuraussuhteita voi taas käyttää hyväksi muuttaakseen itseään ihan perustavalla tavalla haluttuun suuntaan joko ehdollistaen itseään pois riippuvuuksista tai vahvistaen kiintymistä johonkuhun, jonka kanssa on selvitetty suksivarastoa. 

Suggestio on lyhyesti sanottuna jonkun toimiin tai ajatuksiin vaikuttamista, itsesuggestiossa taas ihminen vaikuttaa itseensä. Tällaisella vaikuttamisella voi muokata haitallisia toimintamalleja, lisätä tai lieventää tunnereaktiota ja sen avulla esimerkiksi loppuu tupakanpoltot tai yösyöpöttelyt. Suggestion avulla ihmiset saadaan uskomaan asioita, muuttamaan periaatteitaan, käsityksiään, ajattelumallejaan tai fyysisiä reaktioita ja se on varsin tehokas työväline niin omaan elämänhallintaan kuin psykoterapeutillekin, vaaraton työväline se ei kuitenkaan ole.

Itsesuggestiota olen käyttänyt usein erilaisissa tilanteissa, muun muassa riippuvuuskäytöksen muuttamisessa (näistä kerron myöhemmin) sekä ihan viihdekäytössä, josta pääsemmekin kepeästi aasinsiltaa pitkin tarinaan siitä, miten rakastuin jogurttiautoon. 

Kuten kuka tahansa kuulias nuori, menin minäkin lukioon. Koska veljeni oli aikaisemmin ajanut pyörälläni kolarin äitipuolen Saabin kanssa, jouduin päivittäin taittamaan matkani kävellen. Siinä sitten mentiin, joka aamu kello kahdeksaksi, samaa vanhaa tuttua luotisuoraa reittiä. Mieleni kaipaa usein virikkeitä ja hiekkatie on niistä verrattain köyhä, puhumattakaan aamu-unisesta pikkukaupungista, tästä syystä koin aamuiset koulumatkani hyvinkin typerryttävinä. Huomasin useampana aamuna että juuri kun selvitin tieni pensasten reunustamalta jalankulkuväylältä välinpitämättömän jalankulkuvapaan hiekkaisen ajotien päähän, sen toisessa päässä kääntyi kulkureitillään suuri valkoinen Yoplait-tarroilla koristeltu kuorma-auto. Näin kävi aina aamureitillä, auto kulki kaupasta toiseen juuri silloin, kun satuin olemaan tapani mukaan alkavasta koulupäivästä myöhässä. 

Mitä tällainen viihteenjanoinen, toivoton romantikkoteini mahtaa? Olin tuolloin suhteellisen introvertti, kuten nytkin tarkalleen sanoen, eikä minulla ollut kaveripiirejä niinkään saati sitten mitään poikaystäväehdokkaita. Kukaan ei myöskään kysynyt minua vanhojen tansseihin, mikä voi sitten siivittää seuraavaa katkeransuloista tarinaa siitä miten tasa-arvo on aiheuttanut lisätöitä itsenäisille 'no nonsense dammit!' -naisille. Näinpä eräänä aamuna sitten päähäni pilkahti ajatus: "Mitä jos ratissa onkin minun elämäni suurin rakkaus?"

Joka aamu kun kävelin matkaani kouluun, näin tuon auton ja mietin mitä jos. Mitä jos sitä ajaa mies, joka on minun tosirakkauteni? Minkälainen hän olisi? Miten me tapaisimme? Olisiko se rakkautta ensi silmäyksellä? Mitä näkisin hänessä, mitä hän minussa, miltä se tuntuisi jne. Kuvittelin miten kutkuttavaa olisi ihastua, sydän pamppaillen heippailisimme toisillemme autosta, minkälaista hänen elämänsä on nyt ja minkälaista se olisi sitten kun. 

Vähitellen aloin huomata pientä punastumista kun auto ilmestyi kadun päähän. Jonakin aamuna saattoi sydän hypähtää. Jossain vaiheessa koulusta lähtiessäni kävelin kotiin ja mietin että mitä jos se auto kulkeekin nyt ohitseni. Tunne oli lämmin ja jännittävä, koin sen toisinaan miltei nostavan minut ilmaan. Huomasin miettiväni autoa koulumatkani ulkopuolella ja kokevani ihastusoireita kuin kyseessä olisi oikea ihminen. Viimeistään siinä vaiheessa kun olo alkoi olla jatkuvalla syötöllä surkea ja mielessä pyöri romanttiset toiveet ja pelot hylätyksi tulemisesta. 

Siinä sitä oltiin. Ymmärsin rakastuneeni Yoplait-autoon. Autoon, joka oli täynnä tympeitä jogurttipurkkeja, jota ajoi satunnainen kesähessu, duunaripena tai kuka lie minkäikäinen ja näköinen lie. En ollut koskaan nähnyt tuota kuskia, koska auto oli niin kaukana, olin vain nähnyt toistuvan elementin, johon olin heijastanut omaa rakkaudennälkääni.

Tämän jälkeen jouduin tekemään aktiivisesti epärakastuttamista, että en saisi viboja joka ikisestä maitoautosta, joka kaupunkimme kaduilla ajoi. Katsoin poispäin ja kiinnitin huomiota muuhun kuin mahdolliseen kohtaamiseen. Harhautin itseäni hiekkatiellä. Vaihdoin aihetta aina kun aivoni yrittivät tuoda ihastuskokemusta tunne-elämääni. Ajattelin hikisiä kainaloita ihastustunteen vallitessa ja sitä, miten rasva purskahtaa teini-ihon tulehtumasta. Vähitellen, aivan kuten oli tullutkin, ihastukseni jogurttiautoon hiipui tai ainakin vaihtoi kohdetta.

Mikä vain on mahdollista oman pään sisällä, sitä voi heijastaa toiveitaan, pelkojaan tai vihaansa aivan satunnaiseen elementtiin joko tietämättään tai tiedostaen. Kaiken avaimena on kuitenkin tietoisuus omista teoistaan, kaiken koetun kyseenalaistaminen ja päämäärähakuinen toiminta. Itsesuggestio tulee ensin kyetä havaitsemaan ja sitten sitä voi käyttää hyödykseen elämän hallinnassa. Periaatteessa toimintatapaa voisi verrata vaikka koiran kouluttamiseen, ensin on ymmärrettävä koiran maailmaa ja sitten sitä pystyy muokkaamaan positiivisella vahvistamisella. 

Mutta vieläkin jollain tasolla mietin tuota kuskin varjoa ja sen mahdollisuuksia; olihan kyseessä sentään yksi yksipuolisista ensirakkauksistani. Ja sitten mietin, kuinka autoa ajoi viisikymppinen mies, jonka tunne-elämä on osterin tasolla. Nykyään en enää ole Yoplait-autoihin rakastunut, mutta toisaalta minua ei harmita, että mainostarrat ovat käytännössä kadonneet katukuvasta.