Keskustelin eilen muutaman ihmisen kanssa levon merkityksestä elämässä. Kaikille meille oli yhteistä se, että uni oli jollain tavalla kipukohta, osa meistä ei kyennyt nukkumaan yhtäjaksoisesti aamuun, osa nukkui auttamattoman paljon ja osa nukkui huomattavasti liian vähän. Oli kevyttä nukkujaa, kuorsaamisia, painajaisia, levottomuutta ja nukahtamisvaikeuksia. Vaikka on lohdullista olla ryhmässä jossa muut ymmärtävät väsyneenä elämisen ytimen, olin taas sitä vaiettua vähemmistöä liikaunisen alivireystilani kanssa. Siinä missä muut kertoivat nukkuvansa vaikka vain viisi tuntia yössä, minun arkeeni kuuluu kahdeksan tunnin unet ja yhdet tai kahdet parin tunnin päikkärit tai sitten vain lonkalta vedetyt 15 tunnin yöunet. 

Vaikka uneliaisuutta ei vieläkään osata ymmärtää ongelmana siinä missä unettomuus on ongelma, meillä univaikeilijoilla oli silti samat arjen kipukohdat. Emme tienneet esimerkiksi, miten tilanteen saisi ratkaistua, se aiheutti meille ahdistusta ja kuormitti arkea. Kaikilla meillä toistui puheessa arjen välttämättömyydet ja kuinka unelle on vaikea löytää aikaa. Sitten minä johdin joukkoa kohti ”eihän sitä voi nukkua kaiken päivää”-festivaalia, yleisön hurratessa ”vain laiskat ihmiset nukkuvat pitkään” ja heitellessä jalkoihimme lasinsiruja sekä nauloja. 

Onko nukkuminen laiskuutta? Onko se jotain jonka suorittaminen on itselle välttämättömyys tai pakko vai onko kyseessä sellainen tekijä, johon suhtaudumme väärällä tavalla jo ihan yhteiskunnallisella tasolla? Kun menen nukkumaan, menen nukkumaan koska pitää, koska olen äärettömän väsynyt tai sairas ja lepoa tarvitaan ettei kuole jälkitauteihin. En tiedä milloin viimeksi olisin mennyt nukkumaan ihan vain siksi että se on ihanaa ja minä haluan nukkua, ilman syyllisyyttä siitä että aika on pois tehtävistä asioista tai perheeltä, ilman pystyynnukahtamisen luomaa välttämättömyyttä, ilman takaraivossa huutavaa kelloa joka on nipistänyt ajan nukkumaanmenon ja pakollisen heräämisajankohdan mahdollisimman pieneksi. Milloin viimeksi nukahdin jonnekin onnellisen levollisena, milloin viimeksi rakastin olla juuri siinä, milloin viimeksi heräsin pirteänä?

Uni ei ole välttämätön osa päivää, se on sinun kehosi elämää ylläpitävä toiminto siinä missä sydän pumppaa tai keuhkot hengittää. Uni ja lepo on rakastavia, lempeitä elementtejä jotka ovat sinua varten, sinun omiasi. Et ole velkaa unestasi kenellekään, se on ihmisen perusoikeus etenkin tällaisessa hyvinvointiyhteiskunnassa jossa elämme. Uni on jotain jonka suomme itsellemme, jolla hoidamme kehoamme, jolla nautimme elämästä. Toki on tilanteita jossa uni on osa välttämistä ja pakoa todellisuudesta, mutta en usko sen kuitenkaan olevan sen haitallisempaa kuin televisiosarjojen ahmiminen useampi jakso kerrallaan.

Ihminen kaipaa lepoa ja lempeyttä, etenkin itseltään. Anna itsellesi lupa olla väsynyt. Löydä tiesi sen luo ja nuku aina kun siltä tuntuu. Minä olen joissakin tilanteissa onnistunut ylläpitämään pitkiäkin aikavälejä jolloin olen nukkunut kerralla pidempään kuin yleensä itselleni suon. Vaikka se tuntui karmealta lohkaista kiireestä ja arjesta vielä suurempi pala tiedottomana makaamiselle, huomasin levänneen mielen loppujen lopuksi toimivan paremmin ja tehokkaammin kuin niin kutsutuilla normaaleilla unilla. Ilmeni, että ajatukseni ajan tuhlaamisesta olivat suuresti  liioiteltuja ja kuluttamalla päivästä enemmän aikaa omalle levolle sainkin lopulta arkeni keskellä paljon enemmän tehtyä. 

Tämän sanottuani kysymykseksi jää: 

Mitä sinä sanot itsellesi tänä iltana, kun valmistaudut nukkumaan? 

Kenelle omistat tulevan yön levon?