Tapaan huomenna ihmisen, johon tutustuin peruskoulun alkaessa joskus 1987. Hän oli minua nuorempi tyttö, mutta asui lähellä kotiani ja oli usein leikkikaveri. Muistan että hänellä oli kiukkuinen pikkuveli, Smurffi-musiikkia vinyylinä ja Liisa Ihmemaassa -piirrettyä VHS-kasetilla. Hänen perheensä asui suuressa keltaisessa talossa jonka ympäri pystyi juoksemaan, jonka ulko-ovelle johti muutama porras ja jonka pihalla oli varastorakennus johon ei saanut mennä. Kun heille tuli tietokone, pelasimme usein sen kalastuspeliä ja sen myötä minäkin osasin pyytää tietokonetta isältäni syntymäpäivälahjaksi. 

Toisen luokan lopulla leikittiin viimeiset leikit ja minä muutin pois, muistin ihmisen ja tummat suorat hiukset mutta emme enää törmänneet kuin satunnaisesti lomilla. Vähitellen kesät vietettiin erillään ja ihmiset muuttivat erilaisiin taloihin, kyliin, kaupunkeihin, menivät töihin, perustivat perheen ja elivät omaa elämäänsä. Meillä oli hiljalleen haalistuvat muistot, satunnaiset pohdinnat siitä mitä vanha ystävä nyt tekee sekä oma elämä, joka loi uusia muistoja vanhojen ylle.

Ja sitten astui kuvioon sosiaalinen media. 

Joitakin vuosia sitten satuimme yhteen Facebookissa ja kävimme ensimmäisen keskustelun sitten ensimmäisten koululuokkien. Mitä sinulle kuuluu on ensimmäinen kysymys minkä ihminen haluaa tuossa tilanteessa esittää, mutta sen tosi vastaus olisi hengästyttävä. Miten tiivistän itseni, kokemukseni, periaatteeni, toiveeni ja pelkoni? Mitkä asiat lasken saavutuksikseni? Missä olen epäonnistunut, mitkä epäonnistumisistani ovat oleellisia? Mikä tekee minusta minut, viidellätoista sanalla tai vähemmän. 

Huomenna tapaan kasvokkain ihmisen, jonka olen viimeksi tavannut ennen teini-ikää. Tervapataleikkien jälkeen on koettu seksuaalinen vallankumous, kapinallisuus, kipeät ja kasvattavat realiteetit, läheisen kuolemat, verot ja perhe. Meillä on takanamme liki neljäkymmentä vuotta kokemuksia ja nyt tapaamme ihmisen, jonka tunsimme ollessamme kymmenen. Jälleen yskitään kohteliaasti, jutellaan mukavia ja pohditaan hiljaa mikä on todella olennaista tietoa keskustelun kannalta? 

Ja jotta asia olisi mahdollisimman hankala, minulla on pakkomielteenkaltainen tarve varoittaa vanhaa ystävääni siitä että olen lihava. Että ehkä en mahdukaan autoon. Ehkä se ei jaksakaan kantaa minua. Ehkä näytän erilaiselta (hah, ikään kuin nelikymppinen ei näyttäisi), ehkä hän järkyttyy. Ehkä minä rikon jotakin, juutun ovenkarmiin, hajoan palasiksi ja olen kaikkien silmissä selvästi lihava.

Pelkään ainoastaan sitä, ikään kuin se nyt olisi missään asiassa millään tavalla merkittävä tekijä.

Että joku huomaa minun olevan lihava ja että olen lihava, ollessani olemassa.