Näin joulun alla etenkin ihminen löytää itsensä suuren stressipyörteen keskeltä. On aikatauluja, moneen eri suuntaan vetäviä velvollisuuksia, ihmisiä joita muistaa, askareita ja menoja. Moni kokee avun pyytämisen vaikeaksi, ei välttämättä tule edes ajatelleeksi sitä miten voisi pyytää apua. Toisaalta taas muiden avun tarvitseminen on pelottava ajatus ja etenkin ne jotka ovat lapsena traumatisoituneet, ajattelevat ettei ole muuta mahdollisuutta kuin pärjätä.

Lapsen joutuessa pelottavaan tilanteeseen, hän monesti kokee olevansa sen keskellä. Tilanne jossa hän jää yksin tai jossa häneltä tarvitaan enemmän kuin lapsen tulisi joutua antamaan, hänelle on luontaista ajatella olevansa siitä jotenkin vastuussa. Hän kokee velvollisuudentuntoa omia läheisiään kohtaan, syyllisyyttä siitä ettei pysty enempään ja vetää itsestään kaiken minkä voi. Hänellä ei ole mahdollisuutta hallita ympäristöään, joten hän kääntyy itseensä ja oppii kontrolloimaan sitä mitä voi, omaa elämäänsä, kehoaan ja ruokaansa. Hän kasvaa häpeän keskellä, riittämättömyydentunteen ravitsemana ja uskoo, että häneltä vaaditaan kaikki mahdollinen ja vielä enemmän, jotta hän voisi joskus olla tarpeeksi. Lapsi, joka elää kauhun keskellä, jättää herkästi itsensä oman onnensa nojaan ja keskittää kaiken energiansa omasta perheestään huolehtimiseen. Ja tätä hän jatkaa ikuisuuksiin. Vielä aikuisenakin lapsi etsii sitä rakkautta, jota ei saanut, sitä turvaa jota kaipasi ja sitä apua joka ei koskaan tullut, sitä kuitenkaan kykenemättä pyytämään.

Aikuisen tilanne on kuitenkin erilainen, hän ymmärtää että ympäristö ja sen vaikutukset elämään eivät ole aina hänen käsissään. Aikuinen tietää, että hän kokee asioita ilman erillistä häneen rinnastettavaa syytä ja että hänen tehtävänsä on selvittää ongelmia, ei ehkäistä niitä. Kun traumatisoitunut lapsi kasvaa aikuiseksi, hän elää tässä opitun tiedon ja kokemuksen luoman uskon ristiriidassa. Hän vielä kokee syyllisyyttä, velvollisuudentuntoa ja tarvetta kontrolliin mutta samalla tietää ettei se ole totta. Silti tunnetasolla uskottu totuus pysyy erillään tiedon tuomasta viisaudesta ja lapsuuden trauma elää aikuisessa kuin pieni liekki, hätä värisee hänessä kaikkien ilojen, surujen ja juhlien läpi.

Siksi avun pyytäminen ei ole niin helppoa kuin luulisi. Moni lapsena kauhuja kokenut ei tule edes ajatelleeksi että se olisi mahdollista. Hän ajattelee, että apua annetaan ja mahdollisesti häpeää mikäli joutuu sitä pyytämään. Osa ei edes ymmärrä, että apu olisi vaihtoehto. Osa kärsii kamalimpienkin kokemusten läpi yksin, oireilee väsymyksen ja ahdistuksen keskellä, ärisee ja kiukuttelee kuin lapsi, kuitenkaan ymmärtämättä miksi. Muun muassa nalkuttajien paheksuminen yleisessä keskustelussa aiheuttaa sitä, että avun pyytämisestä tulee vieläkin vaikeampaa, kuormitus aiheuttaa ihmiselle tilanteen josta hän ei pääse pyristelemään irti ja yhteiskunta tuomitsee hänet vääränlaisena ihmisenä. Nalkuttajathan kuvataan ihmisiksi, joille tuottaa nautintoa jankuttaa ja toistaa naurettavia vaatimuksia, ihmisiksi jotka eivät osaa käyttäytyä tai olla mukavia. Kuormituksen kasvaessa toistuvaan pyytämiseen päätynyt ihminen huomaa kyllä että hän käyttäytyy kuin tämä nalkuttajaihmishirviö ja se tekee hänestä perheen pahiksen. Kukaan, ei edes hän itse, huomaa kuinka hän kaipaisi apua ja lempeyttä sitä kuitenkaan saamatta.

Tämä muuttaa ihmisen näkymättömäksi, saa hänet kokemaan että häntä tarvitaan vielä enemmän, hän ahdistuu lisää ja kääntää hänet itsestään poispäin, jolloin pieni lapsi sisällä on vielä enemmän yksin.

Avun pyytäminen on yksi tapa hallita tätä. Ensiksikin ihmisen on hyvä opetella miettimään mikä on järkevä ja kohtuullinen määrä olla avuksi. Yhden ihmisen ei tule tehdä viiden ihmisen töitä jatkuvasti. Yksi ihminen ei jaksa tehdä viiden ihmisen hyväksi asioita etenkin, jos yksi niistä viidestä ei ole hän itse. Käännä siis suunta pois muista ja auta itseäsi ensin. Se tuntuu itsekkäältä ja saattaa vahvistaa syyllisyyden, häpeän, kaaoksen ja ahdistuksen tunteita, se pelottaa ja saa ihmisen hämmennyksiin mutta jotta sinä voit olla oikeasti avuksi toisille, on sinun huolehdittava että olet kykenevä auttamaan. Ota siis ensimmäisenä itsesi huomioon, auta sitä lasta itsessäsi niin kuin olisit toivonut jonkun auttaneen silloin, kun sitä tarvitsit. Anna itsellesi ensin ruokaa, sitten huollettavillesi, tällä tavalla varmistat sen että olet ensi kerrallakin paikalla antamassa.

Mitä tarvitsemisen syyllisyyteen tulee, moni tuntee itsensä taakaksi jos pyytää toista auttamaan. Tässä suhteessa on hyvä ottaa käsittelyyn se, miten itse koet avun antamisen. Mitä luultavammin saat siitä jonkinlaista tarkoitusta, koet mielihyvää siitä että olet tarpeellinen ja tunnet, että pystyt muuttamaan ympäristöäsi parempaan. Tunne ja kokemus on siis hyvä ja kasvattava. Miksi et siis antaisi samaa kokemusta myös sinua rakastaville ihmisille? Jos se on hyvä asia, että voit olla avuksi rakastamillesi ihmisille tai eläimille tai asioille, miksi et sitten antaisi samaa myös heille?

Avun pyytäminen ei ole heikkoutta, se on hellää huolenpitoa myös sen saajalle. Puoliso, joka ei koskaan saa olla avuksi toiselle, päätyy elämään samassa kyvyttömyyden, häpeän ja syyllisyyden pyörteessä kuin avun antamiseen uupunutkin. Rakkauden perusta ei ole antaminen, vaan myös saaminen. Jos rakastat auttamiasi ihmisiä, voit päästää heidät lähemmäksi antamalla heillekin mahdollisuuden kokea itsensä tarvituksi, tärkeäksi ja merkittäväksi. Tiedän itse kokemuksesta, että ajatus lähemmäksi päästämisestä ei ole sen helpompaa kuin etäälle joutuminen, mutta pidemmän päälle se kannattaa.

Jos sinusta tuntuu, että tilanne on sietämätön, muista että sinulla on mahdollisuus muuttaa sitä. Ota itsesi oman työlistasi kärkeen, kaada kupillinen kuumaa, vedä jalkaan villasukat, huokaise ja nosta jalat hetkeksi ylös. Jos olet tehnyt töitä koko ikäsi, silloin sinulla on paljon lomia pitämättä. Jos tuntuu että elämä ei kevene vaikka kuinka siivoaisi, sinun kannattaa miettiä onko järjesteltävää enemmän kehosi sisä- vai ulkopuolella.

Aloita siis tänään ja helli sitä, joka on itkenyt syliä aina syntymästä asti.