Viime perjantaina kajahti nuorisomusiikin ja EDM-skenen keskellä kun elektronisen musiikin edelläkävijä Aviciin uutisoitiin kuolleen. 

Minäkin olin suhteellisen tietämätön koko ihmisestä, tapaan kyllä kuunnella radiota aina ajellessani ja kuuntelen musiikkia kuten monet muutkin, arvotan musiikin hyvään tai huonoon, ohitan radiojuontajan puheet ja nimet, paikat sekä ajat korvautuvat kauppalistoilla, askareilla ja omilla ongelmilla. Kuitenkin korviini tulvii päivittäin kymmenien ihmisten taiteellisen työn tulokset, heidän elämänsä shokit, traumat, hekumalliset onnenhetket ja mielessä pyörivät kysymykset. Olen huomannut kun Pearl Jam laulaa vasta raivosta näkyväksi muuttuneesta Jeremystä, osaan liki kaikki sanat Grandmaster Flashin Messagesta jossa kuvataan raakaa työläisen arkea ja 99 Luftballons on ensisijaisesti hauska laulu ilmapalloista vaikka sen taustalla on minunkin elämääni värittänyt voitto Berliinin muurista. Ajelen menemään pienellä autollani ja arvotan korviini tulvivan työn hyväksi tai huonoksi, siihen sen enempää huomiota kiinnittämättä. 

Avicii oli nuori poika, joka ei osannut soittaa mitään instrumenttia. Kuitenkin musiikki tuntui olevan hänen todellinen kielensä ja kun tietotekniikka kohtasi vielä keltanokkaisen muusikon, syntyi EDM-legendan ensiaskeleet. Tim Bergling löysi tietokoneen kautta välineen ilmaista itseään ja teki musiikkia kuin viimeistä päivää, otti vaikutteita hyvin pitkälti samoista kappaleista jotka ovat minullekin olleet tärkeitä, vaikka ovat countrya ja vanhaa bluesia, satunnaisia ja vähän unohdettujakin klassikoita. Hän toisti muiden tuottamia säveliä tuhansia kertoja, yhdisteli elementtejä ja rakensi musikaalisia legotaloja kunnes hänen taitonsa lähti lentoon improvisaation mukana. Ja maailma rakasti hänen mielenmaisemaansa. Suosio oli yllättävä ja räjäytti niin meidän kuuntelutottumuksemme kuin hänenkin arkisen elämänsä. Avicii oli syntynyt.

Jo tuolloin kaikki hänelle tapahtunut hyvä alkoi muuttua pahaksi. Työmäärän lisääntyminen tuotti väsymystä, pakkomielteinen inspiraatio piti työn touhussa ja yksinäisen ihmisen palvelus sadoille tuhansille kasvoi miljardimittoihin. Tim oli kuitenkin vielä nuori ja jaksoi tehdä, mutta kuten moni meistä, otti itsensä huomioon vasta viimeisenä. Jopa hän jätti itsensä yksin, ohitti kehon huutamat tarpeet ja totesi, että kunhan vielä vähän niin sitten. Se raaka intohimo, ahneus tuottaa ja toteuttaa on tällä hetkellä tämän vuosisadan suurimpia terveysongelmia. Tim koki työn tuomat sosiaaliset tilanteet raskaina ja lääkitsi jännitystä alkoholilla, joka taas vei hänet sairaalaan haimatulehduksen myötä. Terveys oli kärsinyt suuren iskun, mutta silti jatkettiin kipulääkkeen voimalla.

Katsoin viikonloppuna pääosin uteliaisuudesta Aviciin merkittävyydestä Netflixistä dokumentin Avicii: True Stories. Se on vuoden vanha dokumentti, joka on poikkeuksellinen artistikuvaus sillä se kuvaa itse artistia, ei hänen suosionsa syytä. Se on koruton kuvaus nuoresta pojasta jonka jälkihaastattelussa lommolle laihtuneet posket näyttävät karun kontrastin alkupäivien innokkaaseen, nöyrään ja naiiviin aloittelijaan. Tim laihtui koska ei syönyt. Koska hän ei nukkunut. Hän ei levännyt, rentoutunut, tehnyt asioita ilosta. Alkupäivien innostus ja suosion nostattama hehku muuttui kipeän ja apean ihmisen varjoksi, ahdistuksen ja väsymyksen kroonistamaksi arjeksi. Tim eli musiikissaan niin vahvasti, että unohti kehonsa fyysiset vaatimukset, hän täytti muiden toiveita niin paljon, ettei toivonut itselleen mitään. 

Kunnes keho murtui. Sairaalasta tien päälle siirtyneessä Timissä näkyi oivalluksen merkkejä, hän oli ymmärtänyt haavoittuvuutensa ja arvosti niitä hyviä hetkiä joita näkyi enää harvoin. Hän alkoi tehdä asioita ensisijaisesti itselleen, taisteli muiden vaatimuksia vastaan ja perui velvollisuuksiaan. Tim otti aikaa itselleen pois Aviciin roolista ja tuntui olevan aivan yhtä motivoitunut elämänsä korjaamiseen. Dokumentin loppua kohti katsojalle jää toivo paremmasta huomisesta.

Wikipedian mukaan dokumentti julkaistiin ensimmäisissä maissa lokakuussa 2017 ja Netflixissä maaliskuun 31. 2018. Tim Bergling löydettiin Omanista kuolleena huhtikuun 20. 2018. Hän oli vain 28-vuotias. 

Puhekielessä stressiin viitataan kepeästi, todetaan että huh huh, onpa stressaavaa. Nyt on stressiä, aijai. Milloin sen huomataan vaikuttaneen uniin, milloin se on nostanut sykettä. Burnout mielletään raskaaksi käyneen työn aiheuttamaksi ja siihen tarjotaan hoidoksi kevennettyä työtä. Työttömillä ei stressiä ole, eikä myöskään loppuunpalamista, koska arki on kivaa ja kiva ei rasita.

Tosiasiassa Timin esimerkki ei ole kaukana kaupassa kassaa hoitavan ihmisen tilanteesta, se ei eroa paljonkaan työttömän päivittäisestä elämästä, se ei ole ainoastaan muutaman yksittäisen ihmisen erikoislaatuinen tilanne. Stressi on vahvaa, tuhoavaa ja tappavaa kenelle tahansa. Aviciin kokema suosio oli ainoastaan uniikki syy siihen stressiin jota jokainen meistä kokee. Meistä jokainen pystyy ahdistamaan itsensä nurkkaan niin, ettei keho enää kestä. Me kaikki voimme kuolla stressiin tänään, eilen, huomenna. 

Meidän on aika lopettaa stressin vähätteleminen, meidän on lopetettava sen ohittaminen, meidän on ymmärrettävä että työssään uupuneen uupumus on kokonaisvaltaista, hänen elämänsä ja terveytensä on vaakalaudalla. Ihminen, joka on ajanut itsensä kuoleman porteille stressin myötä, ei parane ilman että hän pysähtyy, luopuu, hengittää ja uudelleenkäynnistää elämänsä. Meidän aikamme tässä maailmassa on uniikki ja korvaamaton, aivan kuten Aviciin musikaalinen lahjakkuus. 

Maailma suree menetettyä musikaalineroa ja tanssilattioita tampataan Aviciin kunniaksi. Minä suren nuorta miestä, joka joutui maailman murjomaksi ja kärsi tiensä läpi loppuun, jonka olisi voinut välttää. Minä suren Timiä, yksin jäänyttä tunnollista tekijää jonka suurimmaksi perinnöksi toivottavasti jää uudenlainen ymmärrys stressin ja tsemppaamisen vaaroista. Toivon, ettei maailma tarvitse enempää menetyksiä nähdäkseen vaaran merkit aamukahvin äärellä.

Jos sinua väsyttää, sattuu tai ahdistaa, pysähdy. Pysähdy, ennen kuin sydämesi tekee niin.