Keskustelukulttuuri

Lihavalle nauraminenko viihdettä?

Kansallisbaletti esittää näin joulun alla Tuhkimon ja kuten aina tarinassa, ne ilkeät siskopuolet ovat ilkeitä paitsi toimiensa tai valintojensa vuoksi, myös siksi miltä he näyttävät. Itse asiassa aina kun törmätään tilanteeseen jossa annetaan mahdollisuus löytää hyvä tai viaton sekä ilkeä tai tietämätön, yhdistyy ihmisluonne kauneuteen. Kauneus tarkoittaa siis paitsi vahvasti ulosrajaavia (vaikkakin kulttuurisidonnaisia) stereotypioita liittyen kasvoihin, vaatteisiin, ääneen, käytökseen ja kehon muotoon. Tämän vuoksi on täysin loogista, että Tuhkimon ilkeä siskopuoli, jonka käytös kehystää äitipuolen kateutta ja väkivallan käyttöä lapsipuoltaan kohtaan, on ruma ja lihava. Ja koska ollaan lihavia, se tarkoittaa että ollaan kömpelöitä, syödään enemmän kuin ihmisen on mahdollista ja pelkästään herkkuja. Siinä missä 1800-luvun maailmassa herkuttelu oli etuoikeus ja ylellisyyden symboli, on Tuhkimon tarinassa vallanhimoisesta äidistä tyttärineen muunnettu nykyaikaan sopiva tyhmä sekä tietämätön ihminen jonka perusolemus on otettu pois yhteiskuntakritiikin piiristä ja laskettu jalkoihimme halveksuttavaksi. 

Lihavan siskopuolen kohtelu on viime aikoina herättänyt huomiota, on paheksuttu sitä tapaa miten lihavuus tuntuu olevan hahmon merkittävin luonteenpiirre (huomaa, ettei kyseessä ole luonteenpiirre) ja miten ilkeyttä alleviivataan rumuudella, jota taas alleviivataan lihavuudella. Esitys siis kertoo kaikille sitä katsomaan tulleille, miten rumat ihmiset ovat oikeasti ilkeitä eivätkä ansaitse minkäänlaista kunnioitusta, oikeuksia tai hyväksyntää. Ihmiset istuvat katsomossa hirnuen sille surkealle ilkiölihavalle, joka ahtaa napaansa roskaa, kompuroi ja on niin monella eri tavalla vääränlainen, epäpätevä tai vastenmielinen ihminen. Tätä ajatusta ei kovinkaan moni osaa kritisoida koska sama ajatus on istuu täysin luontevasti yhteiskuntarakenteissamme. Meille on luontevaa määrittää ihmisen luonnetta ulkomuodon mukaan, kuten myös olettaa että jokainen meistä haluaa pyrkiä yleisesti hyväksyttyyn muotoon.

Tuhkimon siskosten tapauksessa Kansallisbaletin taiteellinen johtaja ei sinänsä näe kehonkuvissa ongelmaa, siskokset kun on kuvattu kahdessa 1940-luvulla yleisesti epäsuositussa kehonmuodossa: laiheliinina ja pullukkana. Hahmot on kirjoitettu hauskoiksi ja niiden on tarkoitus viihdyttää. Siteerattu taiteellinen johtaja ei tunnu näkevän ongelmaa lihavan tytön pilkkaamisessa kun kerran laihat tytöt eivät ole nostaneet metakkaa laihojen pilkkaamisesta. Tilanne ei kuitenkaan ole niin yksinkertainen, eikä kyseessä ole yksittäinen mielensä pahoittanut pullukka. Ajatellaan asiaa toiselta kantilta.

Meillä on siis käsissämme teos jossa on 1940-luvulla vallinneita käsityksiä. Kuitenkin vielä 2018, yli 70 vuotta myöhemmin, meillä edelleen pilkataan niin laiheliineja kuin pullukoita. Yhteiskuntamme edelleen on täynnä samanlaista kuvausta ja samanlaisia viihdehahmoja, koska yhteiskuntana meidän mielestämme kyseiset ihmiset ovat edelleen vääränlaisia. Etenkin lihavia ihmisiä syrjitään, haukutaan ja ilkutaan ihan joka puolella myös esityksen ulkopuolella ja kuten kaikki koulukiusaajat tietävät, kaikki on vaan hauskanpitoa. 

Kyse on siis klassikkoteoksesta sinänsä ja sitä esitetään nytkin alkuperäiselle esitykselle uskollisena. On kyseenalaistettu tarve muuttaa Person hahmon sisimmäistä olemusta, sillä kyse on osin historiallisesta teoksesta, jolla on oma merkityksensä taiteen maailmassa. Eihän Mona Lisaakaan muuteta jälkikäteen. Kuitenkin ihmiset jotka menevät katsomaan esitystä jossa nauretaan tummaihoisille, eivät tee sitä viihteen nimissä vaan tietoisina teoksen ongelmallisuudesta. Teokset, joissa huudetaan julkean seksistisiä ja alentavia repliikkejä, nykyaikaistetaan tai niiden sisältö kuvataan aikuisille sopivaksi. Kuitenkin Tuhkimo on historiallinen teos täynnä näennäisesti vanhentunutta retoriikkaa jota on käynyt katsomassa jo 20 000 ihmistä, näistä suuri osa lapsia. Tuhkimo on teos, jossa lapsille opetetaan kuinka ihmistä voi kiusata, piinata ja vihata ulkonäön perusteella. 

Ja se, että Tuhkimoa edelleen esitetään sellaisenaan lapsille ihastuttavana viihteenä, on syy siihen miksi teos itsessään vanhenee mutta sen sisällön ihmiskuva ei.

Mieli, sen pahoittaminen ja vertaistuen merkitys

Törmään aika ajoin siihen kun joku ihmettelee miksi pitää kertoa elämästään kurjia yksityiskohtia julkisesti tai ylipäänsä pohtia ikäviä asioita. Positiivisuutta pidetään suuremmassa arvossa ja kaikenlainen negatiivinen pyöriskely kääntyy jos ei alkuperäisessä tarkoituksessa niin viimeistään viestissä itsesääliksi tai vellomiseksi. Puhutaan ammattiloukkaantujista, uhriutujista, ihmisistä joilla on kummallinen tarve olla niitä surkeita. Etenkin mieleen liittyvissä vammoissa tämä on yleistä, sillä jos ongelma ei ulotu fyysiseen olemukseen, silloin sen pystyy voittamaan oikeanlaisella asenteella. 

Tosi asiassa jos puhutaan ihmisestä joka ilmaisee pettymystä tai pahaa mieltä rinnastaen ihmiseen joka taas kokee tämän pahan mielen tarpeettomana ja negatiivisena, näistä kahdesta se positiivisuutta penäävä toimii negatiivisesti. Positiivisuus on nimittäin ohimenevä, suhteellisen pinnallinen reaktio johonkin kun taas syvät, vaikeat tunteet tulevat sisältäpäin. Toki on olemassa pinnallisia negatiivisia tunteita siinä missä syviä positiivisiakin, mutta kun puhutaan sosiaalisen median keskusteluista, ihmiset editoivat lisäämäänsä sisältöä ja päätyvät päivittämään pienimmätkin ilot välittömästi. Suruista raportoidaan taas ne tunteet jotka sattuvat syvälle tai purskahtavat meistä ulos miltei väkisin. 

Olen aina ollut sellainen ihminen jolle netti ja some on tullut luontevasti. Minulle some on väline toteuttaa itseäni kuten jo lapsena olen toteuttanut, enkä usko sen olevan mitään muuta kenelle muullekaan. Se on väline joka palvelee tarvetta siinä missä pohdiskelu tai valitus on väline joka palvelee tarvetta. Se mikä tarve meillä on määrittyy taas monesta eri tekijästä, esimerkiksi lähiympäristö ja yhteiskunta määrittää monta, menneisyys vaikuttanee tarpeisiimme eniten. Kehopositiivisuuden ja mielenterveyden saralla nämä tarpeet kumpuavat näkymättömyyden, kiusaamisen ja kaltoinkohtelun kokemuksista. 

Nyt kuitenkin meillä on sosiaalinen media, keskustelut ja yhteiskunnan epäkohdat samalla alustalla. Meillä on edessämme ihminen jota joku on sortanut ja joskus on vaikea nähdä sitä sortajaa itsessään. Meidät kohtaa se ihminen joka ei näe käytöksessään mitään vikaa ja kaikki nuoruuden kokemukset tulvivat mieleen. Jokainen meistä kysyy itseltään, miltä minusta tuntuu ja pyrkii sen ilmaisemaan, arimmat ehkä ensimmäistä kertaa elämässään. Osa meistä on löytänyt ensimmäistä kertaa äänensä, sanonut julki niitä ajatuksia jotka on toistuvasti ammuttu alas tarpeettomana valittamisena, kertovat kokemuksistaan ja tuskan tunteistaan, huutavat ääneen kuinka ovat viiltäneet kipua itsestään ulos. Vaikka viesti olisi toistuva ja sen sävy valittava, se silti palvelee tarkoitusta ja jotta se tarkoitus täyttyisi, on meidän kuultava mitä sanotaan ja miksi.  

Hyvässä keskustelussa nimetään usein kaksi tärkeintä  vaikuttajaa: kertominen ja kuunteleminen. On tärkeää puhua toiselle ja on aivan yhtä tärkeää kuunnella mitä puhutaan. Kuitenkin teroittaisin tässä vielä kuuntelemisen tärkeyttä siltä osin, että osaa kuunnella myös itseään kertoessaan. Kuuntelee syitä ja tarpeita, sanoja joita käyttää sekä siltä miltä mikäkin asia tuntuu. On tärkeää huomata onko viesti muuttunut ajan mittaan, sisältääkö puhe väheksyviä elementtejä, puhuuko omista tunteistaan vai kommentoiko muiden elämää sen perusteella miten itse siihen reagoi? 

Mikään ei maailmassa tule muuttumaan ellei sitä muovaava ihmiskunta päätä siirtyä eteenpäin mustavalkoisesta ajattelusta. Jos syytämme, on meidän tulevaisuudessa nimettävä syy syyllisen sijaan sillä ihmiset voivat olla toimillaan syy johonkin mutta se ei tee heistä syyllisiä. Esimerkiksi jostakin hankalasta asiasta huomauttava ihminen on pahoittanut mielensä, mutta syy siihen miksi minua se ärsyttää on muualla kuin siinä ihmisessä. Syy ärsyyntymisessäni johtuu minusta. Se kumpuaa minun kokemuksistani, minun ajatuksistani, odotuksistani, välttämistäni asioista. Se, että joku nimeää ikävän tunteensa, ei ole minulta pois eikä sille tunteelle tilan antaminen heikkoutta. Sen sijaan jos syytän mielenliikkeistään puhunutta ihmistä uhriutumisesta tai pahamielisyydestä, se on pois hänen kunnioituksestaan, hänen oikeuksistaan ja vapaudestaan. Se on pois minun mahdollisuuksistani nähdä miksi en kestä kohdata vaikeita tunteita tai huomata kuinka itselle merkityksettömäksi merkatut asiat ovatkin toiselle merkittäviä. Se on pois minun kyvystäni kuunnella ja ymmärtää, se on pois paremmin toimivasta yhteiskunnasta. 

Toisin sanoen, syy miksi minä puhun vaikeista, henkilökohtaisista asioista on osittain henkilökohtainen ja osin yhteiskunnallinen. Puhun vaikeista, lamaannuttavista asioista koska minun on tehtävä niistä itselleni konkreettisia ja toisaalta sen vuoksi, että joku muu voisi saada äänen minun kauttani. Puhun koska pystyn, koska osaan ja koska on pakko. Ajoittain minua syytetään negatiivisuudesta ja itsekeskeisyydestä, jopa itsesäälistä vaikka tosi asiassa olen yksi positiivisimmista ihmisistä sosiaalisessa mediassa. Minä olen positiivinen koska käsittelen ja hoidan haavojani, olen positiivinen koska annan lempeästi itselleni tuntea oloni kurjaksi, koska ymmärrän itseäni ja muita joilla on merkityksetön olo ja olen erityisen positiivinen siksi koska en välttele elämän vaikeuksia enkä usko onneen ilman surua. Minun tieni vie eteenpäin ja se tie on täynnä kiviä, kuoppia ja jalanjälkiä. 

Tänäänkin teen valintoja itseni hyväksi ja totean, että ihmisen on toisinaan välttämätöntä olla vähän rikki. Todellista rohkeutta on kohdata se rikkinäisyys niin muissa kuin itsessäänkin.  

Vahvuutta on antaa kyky selvitä itse

Itsenäisyyden määritelmä on vapautta muun vallasta, omilla jaloillaan seisomista, oman taakkansa kantamista ilman välttämättömiä kytköksiä tai apukäsiä.  Itsenäisyyden ytimessä on se, että voi päättää asioista, miettiä omaa suuntaansa ja johdattaa itseään ilman käskijöitä. Se on individualismia, todennettu identiteetti ja oma nimi. Siinä missä nuori ihminen saa valita oman asuntonsa sisustuksen, nuorelle maalle annetaan oma nimi, raha ja lippu.

Itsenäistyminen ei tule ilman taistelua, se on raskasta ja veristä puuhaa, käytiin sota sitten sisäisesti tai ulkomailla. Silti tätä sotaa käydään muulloinkin kuin vain tarinan alussa, se vapauteen pyristeleminen on vain alkusoittoa kaikelle mitä itsenäisyys ihmiseltä oikeasti vaatii, nimittäin pakoon juokseminen on se helpoin osuus ja vasta selviytyminen määrittää itsenäisyyden todellista luonnetta. Näin se on ihmisilläkin.

Viime aikoina keskusteluilmapiirissä on tapahtunut konkreettisia muutoksia ja minun silmissäni se muutos liittyy näkökulmaan. Käytetään sanoja kuten loukkaantujat, mielensäpahoittajat, uhriutujat. Ihmisten tunteista puhutaan hyvin ulkoistavaan malliin eikä kukaan ota vastuuta tunnesäätelystä. Mielensäpahoittajiksi kutsuttujen ihmistenkin pitäisi kokea syyllisyyttä surkeasta valinnasta antaa muille se kuva että heitä on loukattu, mutta oikeat ja todennetut tunteet poistavat läsnäolollaan molemmilla puolilla.  

Monesti sitä törmää ihmisiin joita painaa se mielipaha jota epähuomiossa ovat aiheuttaneet muille. Tai ihmisiin, jotka kärsivät ystävän rinnalla. Huolehtiviin vanhempiin, sureviin sukulaisiin, sängynpohjalla huokaileviin pikkujoulujuhlijoihin puolisoineen. Niin usein näkee niitä, jotka tuntevat velvollisuuden ja voimattomuuden ristiriitaa, repeävät useampaan eri ilmansuuntaan yhtä aikaa ja yrittävät epätoivoisesti vielä jaksaa seistä tukena. Nämä ihmiset tekevät kaiken rakkaudesta, solidaarisuudesta ja tottumuksesta, vaikka se tarkoittaisi heille ikävää ja yksinäistä elämää. Se on sen arvoista, he sanovat. Se helpottaa muiden taakkaa. 

Mitä jos tänä itsenäisyyspäivänä keskittyisimme omaan itsenäisyyteemme? Opettelisimme katsomaan maailmaa kuten se näkyy meille, puhumaan meidän tunteistamme sen sijaan että puhumme meidän havainnoistamme liittyen muiden elämiin? Mitä jos tänä vuonna itsenäistyisimme ja ottaisimme vastuun vain omista tuntemuksistamme?

Mitä jos tänään aloitetaan oma itsenäistymisen vuosi ja pyritään ottamaan vastuu omista tunteistamme sellaisinaan kuin ne ovat, sillä tunteet ovat läsnä vaikka niille ei löytyisi käyttöä, syyllistä tai loogista selitystä. 

Mitä jos tänä vuonna luottaisimme läheisiimme niin paljon, että antaisimme heidän käsitellä heidän omat tunteensa, kantaa heidän omat taakkansa ja soisimme heille mahdollisuuden joskus pyytää apua, sillä avun pyytäminen on henkinen suihku niin pyytäjälle kuin sille, jolta pyydetään. 

Mitä jos tästä päivästä lähtien kantaisit ensin oman taakkasi, suoraselkäisenä ja vahvana, ennen kuin otat muiden taakkoja kannettavaksesi?  

Nimittäin vahvuus ei tule siitä kuinka paljon kykenee kantamaan asioita muiden puolesta vaan todellista vahvuutta on suoda itsenäisyys niille, joista olemme tottuneet pitämään huolta.

Kaikki ansaitsevat lempeyttä

Kaikki ansaitsevat lempeyttä

On upeaa nähdä miten tämäkin keskustelu on siirtynyt pois siitä kilojen tuijottelusta ja tarttuu oleellisiin kysymyksiin ihmisistä, heidän peloistaan sekä ratkaisuista jotka tulevat lopulta pelastamaan heidän loppuelämänsä siitä huolimatta minkä kokoisia tai näköisiä he ovatkaan.

Suuttumus ja sen ilmaisu vaatii harjoitusta

Suuttumus ja sen ilmaisu vaatii harjoitusta

Miten me puhumme lapsille, miten me käyttäydymme ja koulutamme? Lapset eivät opi meiltä pelkästään konkreettisia ohjeita oikeanlaisesta käytöksestä vaan myös viestinnän peruskapuloita jotka toimivat arjessa hiljaisen viestinnän kautta. Miten me aikuiset näytämme, osoitamme ja esitämme tunteemme? Miten me tulkitsemme tilanteita, miten me ratkaisemme ahdistavien hetkien aikaansaamat tunteet ja miten tämä näyttäytyy jälkeläisillemme?

Moderaattorin arki on jo jokaisen kotona

Moderaattorin arki on jo jokaisen kotona

Paloin loppuun viime työssäni, sisällä huusi palosireeni monta kuukautta. Missään vaiheessa en ole ollut muuta kuin puolueeton kriitikko. Mikään olemassaolevista aatteista ei ole lainvastainen omistaa. Kaikilla on oikeus vihata toista ja kaikilla on oikeus sanoa se ääneen. Kaikilla on velvollisuus noudattaa sääntöjä sekä vastuu joka kannetaan jos ei näin tee.

Mikä tarkalleen on mielipide?

Mikä tarkalleen on mielipide?

Meistä jokainen on ollut osana keskustelua, jossa käytetään sanoja "no tää on vaan mun mielipide", "mulla on sananvapaus" ja "ei mielipiteistä tule loukkaantua". Nämä ovat keskusteluissa niitä väitettävästi hyviä argumentteja, jotka vastakumppani hyväksyy vaikka ei tarvitsisi.

Oikeasti näillä argumenteilla ei ole niin minkään sortin pohjaa.

Popparit tuhoavat suomalaista keskustelua

Popparit tuhoavat suomalaista keskustelua

Tässä päästäänkin asian juureen: vitsi on jokin elementti, joka tuottaa huvitusta. Jos heität keskustelun keskelle "käynpäs hakemassa popparini" ja sen tutun Thriller-kuvan jossa Michael Jackson syö poppareita, se ei naurata riidan osapuolia. Se vitsi ei ole suunnattu heille, vaan naureskelijalle sekä toisille samanlaisille naureskelijoille. Se kuva ei ole harmiton hassuttelu, vaan itse asiassa keskustelun tosissaan ottavia osapuolia halventava heitto. Ongelmallista tässä tilanteessa on se, että popparikuva vie keskustelijoiden uskottavuudesta, heidän asiansa ja kokemuksensa tärkeydestä sekä viestittää että heidän kantansa on naurettava. Popparikuva ei ole neutraali elementti tai yleinen sarkastinen huomio keskustelun absurdiudesta vaan se voidaan kokea myös provokaationa. Se voi itse asiassa lietsoa keskustelua edemmäs, absurdimmaksi ja huonommaksi.