Avioliitto on päätös yhteisestä matkasta

Jo lapsena meille on myyty ajatus ikuisesta onnesta, uskonto hoitaa sen ikuisuuspuolen mainostamalla Taivasta ja sen 24/7-palveluja, kun taas avioliitto sitoo meidät ikuisuuteen ennen kuolemaa. Tapaamme sen ainoan rakkaamme, tartumme kädestä, emme koskaan päästä irti. Elo on auvoisaa kaiken harmaan keskelläkin ihan vain siksi, että meillä on se rakas ja olemme niin rakastuneita. Avioliitto on ikuista, kun se tehdään oikein.

No ei se kyllä ole. Avioliitto on monimutkainen, monisyinen ja raskas konsepti, joka on osin kehitetty omistussuhteeksi ja toisaalta luvaksi päästä rauhaan muilta tai taloudellisilta ongelmilta. Avioliitto merkitsi ennen vanhaan kotia, ylläpitoa ja tarkoitusta. Se merkitsi jälkeläisiä ja jatkumoa. Se merkitsi loppuelämää, kun ihmiset elivät vain nelikymppisiksi. 

Nykyään elinajan odote on kaksinkertainen jos ei jopa korkeampi ja elämä on muuttunut täysin. Ei ole enää perheyksikön tiukkoja säädöksiä, naiset saavat tehdä töitä, ostaa tavaroita ja asua yksin, eikä firmat pysy pystyssä niin kauaa, että lapsilla olisi tarve uhrata unelmansa niiden parissa. Me voimme siis tehdä mitä vaan missä vaan miten vaan, ellei olisi tätä vanhaa käsitystä nimeltä avioliitto.

Minulle avioliitto on ensisijaisesti sitoomus ja yhteinen sopimus jonka yhteiskunta tunnustaa. Se on minun päätökseni olla tässä, tehdä töitä tässä, sitoutua liikkumaan tässä. Se ei ole mikään kahden ihmisen yhteenliittymä, se ei ole sormukset tai yhteinen nimi. Se on päätös jäädä tälle tielle. Jos sen päätöksen haluaa myöhemmin pyörtää ja sen eteen ei jaksa tehdä töitä, suosittelisin opettelemaan parempien päätöksien tekemistä. 

Minun päätökseni on kohdannut epäilyä, olen joskus puristanut käsiä nyrkkiin ja miettinyt miten olen joutunut tällaiseen elämään, olen kiljunut vihaani pihalle puhumatta jääneistä asioista, olen haudannut kasvoni tyynyyn kuin teinivuosina koska en ole kokenut että minua ymmärretään. Olen saanut järisyttäviä kokemuksia tavatessani karismaattisia ihmisiä ja joidenkin kohdalla olen tullut ajatelleeksi, kuinka ihanaa olisi ihastua tuohon ihmiseen. Saada lupa olla lähellä, vastaanottaa rakkautta, elää vaihtoehtoista elämää toisena ihmisenä ja erilaisen menneisyyden synnyttämää tulevaisuutta. 

Mutta kaikki nämä ovat vaihtoehtoja, joihin en ole uskonut. Joihin en aio tarttua. Ne ovat lupauksia rinnakkaisulottuvuuksista joissa ei ole näitä kantamiani asioita ja velvollisuuksia, jotka minulle on annettu.

Kun tapasin oman puolikkaani, elämästäni katosi sitä aiemmin piinannut kaipuu. Tunnen oloni levolliseksi nyt, vaikkakin levollisuus kävisikin joskus ärsytyksen ja hiustenrepimisen puolella. Vaikka haaveilisin siivouspäivinä sinkkuasunnosta tai kaipaisin päiviä jolloin tarvitsisi pestä vain omia vaatteitani, tunnen olevani perillä. Toisaalta, joskus toivoisin olevani taas 20, sisustamassa ensimmäistä asuntoani ja paistamassa hampurilaisia jotta saisin lähikuukausina hankittua imurin. Kuulostaa paljon jännittävämmältä kuin tuntui tuolloin, sen muistaa kun tarpeeksi miettii ja muistelee.

Lupausten, haaveiden ja toiveiden sijaan minä valitsen levollisuuden. Minä valitsen ihmisen, joka tukeutuu minuun ja johon minä voin tukeutua. Joka tarjosi minulle sateenvarjon kun alkoi sataa ja sitten ujostellen kulki kaksi metriä kauempana. Minä valitsen ihmisen, jonka kohteliaisuudet ovat kummallisia likiloukkauksia (kuten se kerta kun isona likkana pohdin ulkomuotoani ja sain kuulla "toisten tykkäävän muhkummista" tai kun pohdin onko violetit glitterlegginsit liikaa, vastaanotin kommentin "syvä avaruus"), joka unohtaa syntymäpäivät mutta päätyy ostamaan jouluna kolme lahjaa kun ei malta olla antamatta niitä, joka ottaa ja halaa yllättäen sinä harmaana maanantaiaamuna kun olo on mitäänsanomattoman arkinen. Joka on läsnä myös silloin kun et tunne tarvitsevasi ketään.

Minä valitsen ihmisen joka tuo minulle pysyvyyttä eikä vaikuta elämääni negatiivisesti ja teen töitä pysyäkseni hänen rinnallaan. Me tartumme toisiamme kädestä, olemme rumia yhdessä, sotkemme, siivoamme ja nauraa räkätämme suu täynnä ruokaa. Me emme käytä sormuksia, me emme laske hääpäiviä ja jos niitä juhlistamme, menemme Mäkkäriin muistelemaan vihkitilaisuuden jälkeen hörpittyä suklaapirtelöä. 

Me olemme minä ja hän. Kaksi yksilöä yksilöllisillä haluilla ja tarpeilla. Me emme ole parisuhde, me emme ole avioliitto, me emme ole instituutio.

Minä ja sinä olemme lupaus kulkea samaan suuntaan ja pysähtyä odottamaan jos toinen jää jälkeen. Emme korvaa itseämme toisella emmekä hylkää vanhaa elämää. Me elämme yksin, käsi kädessä, toiselle kokemastamme kertoen.

Siihen lupaukseen ei mahdu haavekuvitelmia muiden ihmisten rakkaudesta, eikä sitä kykene kuvaamaan minkäänlainen ihmisten määrittämä käsite. Se on pelkästään päätös varmistaa joka päivä, että käsi on tukevasti kiinni. 

Avioliitto on enemmän kuin tunnustukset, paperit ja määreet. Se on enemmän kuin parisuhteen sisältö, enemmän kuin yhteinen koti. 

Se on sitoutumista toiseen ihmiseen, hänen henkisen ja fyysisen tilansa turvaamista ja lupaus olla läsnä myös silloin, kun ei itse tunne rakkautta.