Oikeat vammat ja ihmisten asenteet

Viime aikoina olen toistuvasti huomannut miettiväni minkälainen vaurio on “oikea”. Ihminen, jolta on mennyt kyky kävellä tai toimia on monen silmissä estynyt tai rikki, ihminen jonka keho on kieltäytynyt toimimasta ja sen myötä aiheuttanut vaikeuksia elämässä, kärsii oikeasti.

Minä sen sijaan pystyn kävelemään, juoksemaan, hyppimään. Minulle ei ole fyysisesti mahdotonta kirjoittaa, tanssia, laulaa, kulkea metsässä, hoitaa asioitani ja toteuttaa itseäni. Minä olen ylipainoinen; monen mielestä omien päätösteni myötä ja sen mukanaan tuomat vaikeudet ovat omien syitteni seurauksia. Minulla on kaikki mahdollisuudet, toisin kuin niillä joilla on fyysinen vamma joka estää.

Se mikä tässä jää monesti huomioimatta on se, ettei elämässä ole mahdollisuuksia vaikka toteuttamisen mahdollisuuksia olisikin. Minun fyysinen kyvykkyyteni ei ole onneni mitta, minun kykyni rakentaa ei nosta rakennuksia pilviin. Jokaista konkreettista liikettä ohjaa kehoni lisäksi myös mieli ja jos mieli on rikki, se ei näy muille kuin äärimmäisissä tilanteissa.

Henkiset esteet voivat olla fyysisiä esteitä suurempia, sillä niihin liittyy paljon äänetöntä kipua, vuosien saatossa kasvanutta syyllisyyttä ja häpeää ja niiden mukanaan tuomaa lamaannusta. Vaikka en kuljekaan avustettuna, vaikka käteni voisi fyysisesti taipua suuriin toteutuksiin, minun kehoni taistelee silti tarpeitani vastaan. Minä olen yksin, ehkä jopa enemmän kuin kävelykyvytön portaikon alapäässä, sillä minun esteeni ovat näkymättömiä. Hengitykseeni piiloutuva kipu ei aiheuta myötätuntoa muissa.

Joskus taannoin kävin keskustelua jossa fyysisen onnettomuuden myötä ystäväni jakoi samoita oireita kuin minä. Keskustelussa avasin omia oirekuviani, neurologisia kommervenkkejä ja sitä miten käsittelen näitä oireita. Mukaan sattui eräs toinen, fyysisesti onnettomuuden myötä vammautunut ihminen ja kyseenalaisti mielenterveysongelmien oleellisuuden tässä tilanteessa. Ymmärrän hyvin hänen näkökantansa, löydän itseni päivittäin saman logiikan ääreltä. Jos minussa ei ole mitään konkreettista fyysistä vikaa, raajani toimivat kuten pitää ja kaikki motoriset välineet ovat käytössä, olenko todellakaan aiheellisesti äänessä.

Mielenterveysongelma ei ole mikään satunnainen hulluus, joka ihmisen valtaa jostakin syystä. Se ei ole heikon ongelma, eikä tarkoita että ihminen olisi kykenevä tekemään ja toimimaan kuten muut raajansa toimivuuden omistavat henkilöt. Mielenterveys on fyysistä, se muokkaa aivoja, jotka liikuttavat raajoja. Se vaikuttaa konkreettisesti siihen fyysiseen kykyyn käyttää kehoaan, hyökkää motivaatiota, motoriikkaa ja hallintaa vastaan. Mieli on vain osa ihmistä, mutta se on kaiken alku, se ohjaa ihmistä huolimatta siitä miten hänen kehonsa toimii. Se on se voima, joka mahdollistaa ja saa aikaan.

Minä en ole hullu, vaikka moni niin voisi ajatella ja vaikka papereista niin saattaisi lukea. Minulla on vammoja, toiminnallisia häiriöitä ja esteitä aivan kuten kenellä tahansa, minun vammani ovat läsnä joka hetki aivan kuten jollakin, joka vielä toivoo saavansa kyvyn käyttää kehoaan kuten ennen. Vammani eivät kuitenkaan näy ulospäin kuin kyvyttömyytenä tarttua minulle annettuihin mahdollisuuksiin. Minun vammani lasketaan viitsimättömyydeksi, laiskuudeksi, itsekkyydeksi, ylimielisyydeksi, minun vammani tekevät minut heikoksi muiden silmissä.

Monesti näkyvästi vammautunut toivoo, että ihmiset kohtelisivat häntä kuten vertaistaan.

Näkymätön, salaisesti vammautunut kuten minä tietää, että sen kohtelun keskellä eläminen ei ole helppoa.