Kaksi vuotta kehopositiivisuudessa

Näin Body priden kynnyksellä ajattelin kirjoittaa ylös yhden henkilökohtaisen ajatuksen. 

Vuoden 2016 alussa minun elämäni muuttui konkreettisemmin. Sain apua keskittymishäiriön kuormitukseen, uutta virtaa ja otin loparit työstäni. Kävin läpi burn outtia ja henkistä murrosta, olin ylipainoinen, ylityöllistynyt ja yliväsynyt. Hyppäsin tyhjän päälle ja irtisanomisaikana kävin läpi lukuisia tunneskaaloja kun päästin irti unelmieni työpaikasta. Viimeisenä työpäivänä kaikki muut olivat jo niin tottuneita ajatukseen lähdöstäni, että sain tehdä sen yksin. Se tuntui pahalta.

Jossain tämän jälkeen tai sen aikana liityin erinäisiin vertaistukiryhmiin, mukaanlukien läskäreihin. Olin tuolloin suhteellisen välinpitämätön kehopositiivisuusasioihin liittyen, olinhan aina puolustanut lihavien oikeutta olla lihavia rauhassa ja kannustanut ihmisiä keskittymään muuhun kuin ihmisen laihaan runkoon, poskipäihin ja kauneuspilkkuihin. Se oli vain yksi ryhmä kaikkien joukossa. Joku, jota piti "se yks äänekäs tyyppi Marja Hintikka Livestä".

Koska olen kova puhumaan, puhuin sitten aina kun oli sanottavaa. Puutuin epäloogisuuksiin ihmisten sanomisissa, herätin muissa niitä ajatuksia joita minussa heräsi ja aloin aktivoitua tässä kyseisessä ryhmässä. Jossain vaiheessa joku kannusti minua hyväksi sanojaksi ja ajattelin että vau, onkohan siinä jotain perää. Keskustelu kasvoi, ajatukset kasvoi kuin huomaamatta siinä sivussa. Huomasin, että en enää huutanut sisäisesti kun piti kävellä ulko-ovesta pihalle. En enää ollut ahdistunut yhtälailla, en syönyt salaa sitä lääkitäkseni. Ruokaa vastaan kokemani viha ja negatiivisuus alkoi hälvetä, huomasin ottavani osaa ja ajattelevani eri tavalla kuin ennen. Huomasin onnensävyjä arjessa. 

Yrittäjäksi ryhdyin heti työelämästä irtauduttuani ja vaikka edelleen on työkuviot naurettavan levällään, minä koen hiljaista rakentumisen tunnetta. Peilikuva ei ole enää tuntematon, ei vääränlainen tai vihollinen. Kuukausi sitten huomasin päälaella yhden harmaan hiuksen ja otin sen iloiten vastaan. Mikään ei olisi niin hienoa kuin hiusten muuttuminen harmaaksi vauhdin myötä. 

Se sisäinen pieni ajatus on kuitenkin vielä sanomatta. 

connected-1327191.jpg

Kaksi vuotta sitten olin hukassa. Olin niin hukassa, että luulin olevani perillä. Luulin olevani tallessa ja vain vähän rikkinäinen. Nyt kun matkaan kohti kotia, kohti itseäni ja sitä mikä minun pitäisi olla, näen rinnallani suuria ihmisiä (pun intended). Jenny ja Saara on astuneet ensimmäisen askelen matkalla johon me kaikki olemme löytäneet mukaan. Me kaikki olemme lähteneet liikkeelle kohti valoisempaa tulevaisuutta, kädet avoinna kaikille muille, jotka kokevat elämänsä raskaaksi ja vaikeaksi. Kaikille, jotka ovat enemmän kuin aamuisin lasketut rypyt, enemmän kuin kenkiensä koko, enemmän kuin särkevä keho tai pumppaava sydän. 

Haluan kiittää teitä koko sydämestäni, oi Vaakakapinapoppoo ja kansallinen Läskimyytinmurtajien liike. Te otitte minut mukaan silloin, kun sitä en itse ymmärtänyt tarvitsevani. Te annoitte minulle paikan, jossa ymmärsin etten voi korjata itseäni ehyeksi rikkinäisen maailman mukaan. 

Te ihmiset, jotka olette kulkeneet edellä, rinnalla, takanani.
Te, jotka tulette kulkemaan samaa tietä ja jotka olette kulkeneet sitä jo kauan, kiitos. 

Sankaruus ei ole sitä että on peloton ja voittaa haasteet.
Sankaruus syntyy sillä hetkellä kun päättää yrittää.

Me, rakkaat ihmiset, olemme sankareita.