Äitien sydän sykkii pienten rinnalla
Tämä kirjoitus on kirjoitettu jo aiemmin tänä vuonna, mutta se pitää paikkansa joka päivä.
Tänään tuskailin kun oltiin myöhässä ja lapsi piti herättää ja luistimet kerätä ja kissa lääkitä ja auto rapata ja aamupala oli menossa ja aika loppui. Lapsi meni alakertaan ja puki oma-aloitteisesti, valitsi rantakassin luistinkassiksi, leluksi eilen ostetun monitoimihuivin, huolehti vaatteitaan ja villapukunsa reppuun, seisoi sivussa kun autoa rapattiin ja taisteli itse turvavyön autossa. Kysyi vielä että oletko äiti nyt ylpeä kun teen kaiken sun puolesta.
Se herätti monta ajatusta, ensimmäiseksi sen että minun pitäisi löytää parempi tasapaino arjen kanssa jotta lapsi ei oppisi tuollaisia toteamuksia (vaikka onhan siinä peränsä kun teen suurimman osan yleensä valmisteluista vaikka lapsi osaa hyvin itsekin) ja aamut eivät olisi aina samanlaista kiirettä.
Toisekseen ylpeyden siitä miten reipas ja oma-aloitteinen napero minulla onkaan.
Ja kun pääsimme päiväkotiin, saimme vaatteet yltämme ja lähtöhalit ja -pusut annettua, ymmärryksen siitä että lapselle jäi nyt kuva että olin ylpeä siitä miten hän teki ja onnistui kun taas oikeasti olin ylpeä hänen tahdostaan olla avuksi. Ei sillä olisi ollut minulle väliä olisiko hän tehnyt niin paljon tai niin hyvin, vaan tunsin ylpeyttä ja rakkautta siitä miten hyvä tahto hänellä oli olla avuksi. Tänä aamuna hän oli minun kantava voimani, rauhoittava henki ja hetkeen pysähtyjä.
Huomattiin yhtä aikaa nouseva aurinkokin, se miten se värjäsi taivaan vahvan pinkiksi ja teki puista kauniin vaaleanpunaisia. Toisella puolella taas taivas oli hitaasti kirkastuva vihreänkeltainen ja maassa lepäävä lumi pehmeää ja kuohkeaa.
Pitää muistaa kirjoittaa ylös se ajatus, etten rakasta häntä sen vuoksi mitä hän saavuttaa vaan siksi, miksi hän pyrkii jotakin kohti. Minkälaiset ajatukset häntä motivoivat, minkälainen tahto hänellä on ja minkä roolin hän tässä maailmassa valitsee.
Minä en rakasta lastani pelkästään siksi että hän on lapseni vaan koen tunteen rikastuvan joka kerta kun näen hänen kurkottavan ylemmäs, rakastavan ja huolehtivan muista. Rakastan hänen vilpittömyyttään, itsenäisyyttään ja pyrkimistään. Ja erityisesti rakastan hänen kykyään kyseenalaistaa minun toimeni, väitteeni ja ajatukseni loogisella päättelykyvyllään, sarkastisilla kommenteillaan ja päätöksillä, joiden perusteella hänellä on edessään hieno ja tasapainoinen tulevaisuus.
Tiedän ettei ole mahdotonta että hän eksyy jossain välissä, hän tekee varmasti virheitä ja huonoja valintoja ja päätyy huonoon seuraan. Eikä vanhemman ole tarkoitus suojata lastaan siltä maailmalta. Vanhemman tarkoitus on opettaa hänelle keinot selvitä vastoinkäymisistä, antaa uskoa paremmasta ja tukea myös silloin kun hän ei sitä usko tarvitsevansa.
Irti päästäminen on vanhemmuuden rooleista palkitsevin ja vaikein. Sen ymmärsin jo hänen ensimmäisenä elinpäivänään kun pidin häntä sylissä eikä yksikään solu minussa olisi halunnut koskaan päästää irti. Nyt lapseni on ilmoitettu esikouluun ja pian hän lähtee suurelle sosiaaliselle seikkailulle josta niin harva selviää vammoitta. Mutta vielä hetken tämä äiti syventyy huolehtimaan siitä löytyykö villasukat luistimiin, pysyykö lapsi pystyssä, onko niska paljaana ja malttoiko hän syödä tarpeeksi aamupalaa.
Illalla tapaamme taas, kerromme päivän terveiset, kiukuttelemme ja kritisoimme, haastamme toisiamme aina siihen asti kun pieni ääni pimeässä pyytää silittämään selästä kunnes uni antaa ratsastaa jonnekin, jonne kukaan muu ei voi häntä seurata.
Ja minä istun lähellä, valmiina tarttumaan siihen käteen joka ojentuu hakemaan lohtua jos se maailma saa pienen sydämen lyömään liian kiihkeästi.
