Kerroin aiemmin merkinnässä Ajassa ihmistä määrittävät tekijät peloistani liittyen tulevaan tapaamiseeni vanhan lapsuudenystävän kanssa.

“Huomenna tapaan kasvokkain ihmisen, jonka olen viimeksi tavannut ennen teini-ikää. Tervapataleikkien jälkeen on koettu seksuaalinen vallankumous, kapinallisuus, kipeät ja kasvattavat realiteetit, läheisen kuolemat, verot ja perhe. Meillä on takanamme liki neljäkymmentä vuotta kokemuksia ja nyt tapaamme ihmisen, jonka tunsimme ollessamme kymmenen. Jälleen yskitään kohteliaasti, jutellaan mukavia ja pohditaan hiljaa mikä on todella olennaista tietoa keskustelun kannalta? ”

Heräsin aamuun levollisempana, mutta jännittyneenä. Illalla koetut pelot olivat väistyneet hiukan, mutta silti läsnä. Osittain koin huonoa omaatuntoa siitä että jätin isoäitini jonka vieraana olin, itsekseen istuksimaan ja osittain olin innoissani siitä miten minulla oli mahdollisuus tavata osa omaa elämääni itsenäisesti, oman kotikaupunki-identiteettini osana. Muutin kotikaupungistani pois niin nuorena, etten koskaan saanut mahdollisuutta kulkea kaupungissa ilman vierailijan roolia. Tähän mennessä olin aina käynyt kylässä, katsonut kaupunkia vieraan silmin ja ollut sen kaduilla ulkopuolinen.

Kun kahvitteluajankohta lähestyi, valmistauduin lähtöön. Sovimme tapaamispaikan parkkipaikalle lähelle isoäitini kotia ja aluksi jouduinkin etsimällä etsimään ystäväni autoa. Kemi kun on hukkunut lumeen, viisimetrisiin lumivalleihin jotka muuttivat muuten tasaisen maaston labyrinttimaiseksi. Ystäväni, joka itsekin asuu nykyään Etelä-Suomessa, huokaili viesteissään hämmästystä lumen määrästä ja siitä miten löytäisi perille, kun parkkipaikoillekin kulki vain yksinkertaisia aukiaurattuja väyliä.

Ensin seisoin risteyksessä talon kulmalla, mietin mikä talo on viesteissä nimetty talo ja mikä saattaisi olla sen parkkipaikka. Ympärilläni oli useampia parkkipaikkoja, edessä, takana ja sivuilla. Olin ilmoittanut olevani se mörkö vihreässä takissa, jonka pitkä helma sai minut muistuttamaan makkaraa ja vahalla pystyyn nostettu violetti irokeesikampaus sai kaksi paikallista pikkutyttöä ihmettelemään ääneen "kuka toi poika on?". Huvittuneena tein kahdeksikon yhden talon edessä ja vasta kun ystäväni otti kuvan autonsa keulanäkymästä, löysimme toisemme.

On kummallista nähdä ihminen jonka muistaa lapsena. On kummallista olla nyt nelikymppinen kun on viimeksi tavatessa oli kymmenvuotias. Jännitys häipyi kuitenkin nopeasti ja halaus tuntui luontevalta, mainittakoon että minä en ole koskaan ollut herkästi halaavaa tyyppiä ja tämän vuoksi siitä onkin tullut toisen ystäväni kanssa sisäpiirin vitsi; aina erotessamme halaamme toisiamme kärjistyneen vaivaantuneesti, huudahtaen iloisesti samalla "Awkward hug!". On niin hienoa kun ihmiset ymmärtävät toisiaan.

Ajelimme kaupungissa ja päätimme pistäytyä Kemin juna-asemalle pystyyn pistetyssä Cafe Hertta:ssa, jota paikalliset ovat vuolaasti kehuneet. Kemi kun ei ole mitenkään mittavan suuri kaupunki, joten sellaisessa paikassa ruuhka-aikoina pöytänsä täyteen saava kahvila on aito nähtävyys. Ja täytyy sanoa, että siinä paikassa käyn mielelläni uudestaankin. Matkavinkki!

Mistä sitten jutella kun tapaa ihmisen parinkymmenen vuoden tauon jälkeen? Tietenkin sivutaan kuulumisia, mille alalle on päätynyt, minkälaista perheenmuodostushistoriaa on, miten äidit ja sisarukset voivat. Minä päädyin selvittämään moderoinnista, sekä omista kehopositiivisuus- ja mielenterveysasioistani, aina sen tapahtuessa päässä pyörähtää toteamus "onko tämä nyt tarpeen", mutta yritän muistaa että ne ovat nyt elämäni ylläpitäviä teemoja. Yritän olla itselleni armollinen, vaikka itsensä hulluksi brändääminen pelottaakin.

Juttu soljui vaivattomasti, kakku ja kahvi vieläkin vaivattomammin ja päädyimme istumaan kahvilassa niin kauan että se alkoi jo nolottaa. Olimme tuttuja tuntemattomia ihmisiä, tutustumassa ja tuntemassa samaan aikaan. Mietin ajoittain sitä miten ristiriitaista oli tuntea se ihminen samalla kun emme tunteneet toisiamme lainkaan ja miten kaikki kerrotut asiat olivat uusia. Toisaalta se oli piristävää, käydä läpi elämänsä pääkohtia uuden näkökulman äärellä. Kuuntelin itseäni ja kuuntelin häntä, rennosti lekotellen vanhoissa muisteloissa. Tapaaminen oli lyhyt kun ottaa huomioon sen kuinka pitkä aika on kulunut edellisestä ja totesimme että mielellämme teemme saman uudestaan, nyt kun asumme lähellä toisiamme vaikkakin eri paikkakunnilla.

Sen kuitenkin huomasin, miten paljon minua vieläkin painoi muuttomme aiheuttama pettymys. Olimme käyneet koulua ensimmäisen ja toisen luokan koulun pienessä koulurakennuksessa ja kolmannelle luokalle olisi siirrytty sitten suureen koulurakennukseen sen takana. Minä en sitä koskaan saanut kokea, vaikka olisin kovasti halunnut. Kaupunkiin jääneet serkkuni kävivät sitä koulua ja niin teki myös valtaosa ystävistäni, istuivat suuressa koulussa ja oppivat yhdessä. Kuulin tarinoita opettajista jotka olisivat olleet minun opettajiani, luokista joissa olisin myös itse istunut, ystävistä joihin olisin tutustunut ja polusta, jota olisin kulkenut heidän kanssaan.

Se menetys on iskenyt minuun eniten, se etten koskaan päässyt ison rakennuksen sisälle, tavannut enää ystäviäni ja kertonut heille kuulumisiani. En päässyt tutustumaan kotikaupunkiini, kalastamaan kuten lapsena tein, kieriskelemään nurmikoilla humalaa teeskennellen kuten tein uudessa kaupungissani, istumaan kahvilla tai ajelemaan autoilla. Se ei sinänsä ole huono asia sillä olisin menettänyt paljon niitä ihmisiä joihin minulla on nyt ollut mahdollisuus rakastua, mutta jotenkin se evätty valinta vielä tuntuu. Erityisesti nyt, kun vaihtoehto esiteltiin niin selkeästi edessäni.

Korjasimme vaattemme tuolinselkämykseltä, astuimme ovesta kirpakkaan kevätiltaan, ohitimme ne kymmenet lumiukot jotka tervehtivät meitä ratapihalla saapuessamme ja ajoimme takaisin kotiin päin.

Kotiin, jossa minä olen aina ollut vieras.