Mikä ihmeen dissosiaatiohäiriö?
Olen moneen kertaan miettinyt miten aloittaisin dissosiaatiohäiriöstä kertomisen. Se kun on hyvin kompleksi tila ja traumapohjainen häiriö, joten aiheena hyvin monimutkainen, vaikea ymmärtää ja tilana likimain jokaisella uniikki. Lyhyesti sanottuna kyseessä on mielen tapa käsitellä traumatilannetta. Ihmiselle tapahtuu jotain niin traumaattista, että mieli sulkee tapahtuneen pois, tästä ehkä parhaiten tunnettu esimerkki on posttraumaattinen stressioireyhtymä vai stressihäiriökö se on nykyään. Siis PTSD.
“Mieli suojelee ihmistä traumalta sulkemalla sen sievään laatikkoon, jonne ei kurkisteta. Ikään kuin Pandoran laatikko, josta levisi kaikki kipu, kärsimys ja sairaus, tämän tekee myös ihmisen sisään rakennettu traumalaatikko. Jos se avataan, pääsevät tunteet, kärsimys ja muistot valloilleen. Dissosiaatio on siis sitä ettei laatikkoon kosketa.”
Dissosiaatio on traumasta etääntymistä. Se voi olla olemassa joko niin että traumamuisto napsahtaa pyörimään kuin filmi jonkin tietyn laukaisijan kautta tai sitten ihminen ei muista traumaansa lainkaan. Tästä päästäisi kivasti valheellisiin muistoihin ja mihinlie mutta jätämme sen jollekin toiselle kerralle. Mieli suojelee ihmistä traumalta sulkemalla sen sievään laatikkoon, jonne ei kurkisteta. Ikään kuin Pandoran laatikko josta levisi kaikki kipu, kärsimys ja sairaus; tämän tekee myös ihmisen sisään rakennettu traumalaatikko. Jos se avataan, pääsevät tunteet, kärsimys ja muistot valloilleen. Dissosiaatio on siis sitä ettei laatikkoon kosketa.
Kuvitellaan että löydät kiven, se on karkea ja terävä ja likainen, edustaa sinulle jotain epämiellyttävää ja ahdistavaa. Laitat kiven taskuun ja yrität sitten elää normaalisti vaikka kivi painaa reittä vasten ja hankaa reikää taskusi pohjalla. Jossain vaiheessa kangas on niin kulunut että kivi hankaa ihoasi vasten, on terävä, kova, lämmin ja kylmä. Ihosta tulee kipeä ja ärtynyt, ehkä haavainen, joskus jokin saattaa ulkopuolelta painaa kiveä vasten reittäsi. Tiedät, että jonakin päivänä kivi putoaa taskusta läpi jalkasi päälle, mutta yrität harhauttaa ajatuksiasi pois kiven olemassaolosta, sillä kiven esiinnostaminen on liian raskasta. Tämä yritys välttää kiven kohtaamista on se, mikä tehtävä dissosiaatiohäiriöllä on. Se on olemassa jotta ihminen voisi toimia traumasta huolimatta. Se on läsnä suojellakseen vaikka loogisesti ajateltuna tämä on liian positiivinen arvio. Trauma vaikuttaa meissä silti.
No sitten kun siirrytään PTSD:stä eteenpäin, päästään dissosiaatiohäiriön syvempiin muotoihin. On epätodellisuuden tunnetta, ulkopuolisuuden tunnetta, olemattomuutta, kehodysforiaa. Dysforia on euforian vastakohta, eli siinä missä kaikki on upeaa mahtavaa ihanaa ja oikein, dysforia on epämiellyttävyyttä, inhottavuutta, vääryyttä. Minulle dysforia edustaa lähemmäs hysteriaa ja paniikinomaista kauhua, vihaa ja väkivaltaa. Kehodysforia on oman kehonsa vihaa, inhoa, vierautta. Ihminen ei ikään kuin asu omassa kehossaan vaan peiliin katsoessaan näkee vieraan ihmisen kasvot. Sitä voi sanoa että tämä on mahdotonta ja ihmeellistä, mutta mietipä kuinka usein oikeasti kuulet ihmisten sanovan, etteivät he tunnista kasvojaan enää peiliin katsoessaan. Ihmisen sisäinen maailma ja ulkoinen maailma ovat herkästi epäsynkassa.
“Kehodysforia on oman kehonsa vihaa, inhoa, vierautta. Ihminen ei ikään kuin asu omassa kehossaan vaan peiliin katsoessaan näkee vieraan ihmisen kasvot.”
Dissosiaatiohäiriön syvimpiä ja vakavimpia muotoja ovat lapsuudessa tapahtuneet persoonavauriot. Lapsi tarvitsee rakkautta, hellyyttä, läheisyyttä ja vuorovaikutusta kehittyäkseen ihmiskotelosta ihmiseksi. Persoonallisuuden pohjana toimivat geneettiset ominaisuudet muovautuvat persoonallisuudeksi kokemusten, käytöspeilaamisen ja myötäelämisen kautta. Ihminen joka elää yksin, ei kehity niin sanotusti normaalisti ja ihminen joka kokee traumoja ilman suojelijaa tai turvaa, kääntyy hakemaan sitä turvaa itsestään. Dissosiatiivinen identiteettihäiriö eli englanninkieliseltä lyhenteeltään DID on tila, johon luova lapsi saattaa itsensä suojellakseen itseään hinnalla millä hyvänsä. Hän rakentaa itselleen rooleja, jotka mahdollistavat parhaan mahdollisen tilaisuuden selvitä ja joskus nämä roolit kasvavat rinnakkain omina persoonallisuuksinaan; eli jos lapsi ei saa elää eheää ja rakastavaa elämää terveillä sosiaalisilla suhteilla, hän rikkoo elämänsä sellaisiin palasiin joiden kanssa kykenee elämään.
“Lapsi tarvitsee rakkautta, hellyyttä, läheisyyttä ja vuorovaikutusta kehittyäkseen ihmiskotelosta ihmiseksi. Persoonallisuuden pohjana toimivat geneettiset ominaisuudet muovautuvat persoonallisuudeksi kokemusten, käytöspeilaamisen ja myötäelämisen kautta.”
Näin on ilmeisesti käynyt minullekin, vaikkakaan en koe että minussa elää erilaisia persoonia. On kuitenkin käynyt selväksi, että minä en ole yksin ratin takana vaan siellä vaikuttaa useampia rooleja, näkökulmia ja motiiveja. Saatan joskus olla äärimmäisen itsevarma ja kykenevä, toisinaan pelkään omaa varjoani, toisinaan olen pelkästään vihainen, toisinaan kaipaan pelkästään hyväksyntää. Nämä voisi laskea pelkästään hyviksi ja huonoiksi päiviksi, jos minulla ei olisi esimerkiksi selkeitä muistiongelmia, ellen unohtaisi elämästäni yksityiskohtia joita kuvaan toisina hetkinä elävästi, ellen tuntisi joskus itseäni kaksimetriseksi ja joskus käyttäytyisi kuin lapsi. Se ongelman epäselvyys on ollut yksi syy siihen miksi kukaan ei ole tullut epäilleeksi mitään, minä mukaanlukien.
Nyt kuitenkin olen lähdössä tutkimusmatkalle omassa dissosiaatiossani ja selvittämään, kuka olen. Ehkä jopa keitä olen. Syksyllä osallistun tiiviiseen ryhmään joka käy läpi näitä vaihteluita, tuntemuksia ja ahdistuksieni alkujuurta. Aion kohdata omat mörköni, vaikka mieleni yrittäisi minua niiltä suojata. Miten sen teen, sitä en tiedä. Toisaalta, vielä viisi vuotta takaperin en ollut edes varma olinko todella olemassa.
Miltä tämä sinusta kuulostaa? Mitä haluat tietää lisää? Jos asia on minulle, häiriössä ikäni eläneelle epäselvä, se on varmasti kaikille muillekin hankala ymmärtää.
