Muistan kun erosin silloisesta poikaystävästäni ja erilleen muutettuani elin kuukauden tiukalla budjetilla. Kaikki huonekalut oli saatu lahjaksi ja roskalavoilta, rahat paloivat bussilippuihin, kissanruokaan ja tupakkaan kun taas minä söin sämpylän päivässä, poltin ja tunsin miten vatsa huusi nälkää. Nautiskelin siitä miten se sattui, miten lujaa keho huusi ja kärsi. Nautinnossani menin nukkumaan ja siihen myös heräsin, ontto reikä kehoni keskellä tein fyysistä työtä.

Olo oli kepeä ja notkea, kun ei ollut vatsa täynnä vaan taipui mukavasti kumarrellessa. En huomannut kivuliaan nälkäni rinnalla yhteyttä siihen miten laihduin kymmenen kiloa muutamassa viikossa ja lempihousuni alkoivat vähitellen roikkua. En huomannut lainkaan sitä miten jouduin repimään itsestäni irti jokaisen työpäivän vain saapuakseni kotiin, istumaan yksin tuskani keskelle.

Nälkä peitti sen kärsimyksen mitä ero aiheutti, se piti seuraa pimeissä illoissa, kulki mukana kuin teräsverkosta kyhätty ystävä jonka iho oli lasimurskaa. Pidin sitä kädestä kaikkialla. Hymyilin hiljaa itsekseni kun se katsoi silmiin ja sylki kasvoilleni verta ja haavoja.

Vasta sitten kun pyörryin itsekseni varastossa, päätin antaa periksi. Totesin että en selviä enää pitkään jos en muuta jotakin, menin kahvioon ja söin ison lihapiirakan kahdella nakilla.

Lakkasin kuolemasta, mutta en edelleenkään elänyt. Me kuljetaan vieläkin käsikkäin, viiltävä ystäväni ja minä.

Nyt en kuitenkaan enää hymyile ystävälleni, vaan olen nostanut katseeni ja etsin asioita joilla voin täyttää sen tyhjää runkoa, saada sen kylmää kättä pehmenemään ja vettä, joka pesisi sitä peittävän lasimurskan pois.

Vähitellen oman käteni lämpö lämmittää sen sormet, kämmenen, käsivarren ja tuo sen kasvoille pyöreyttä jonka olen elämässäni kerännyt oman sydämeni ympärille.