Q-TEATTERI: Tavallisuuden aave - kuvia kotimaasta

Tavallisuuden aave – esitys on saanut innoituksensa Luis Buñuelin elokuvasta Vapauden aave. Siinä missä Buñuelin elokuva tarkastelee vapautta, pureutuu Tavallisuuden aave nimensä mukaisesti tavallisuuteen. Hauskojen ja murheellisten kohtaustensa avulla esitys johdattaa katsojan pohtimaan normeja ja erilaisuutta
vaivihkaisesti ja osoittelematta, kuvia ja musiikkia apunaan käyttäen.
— q-teatteri.fi/tavallisuuden-aave

Paras tapa mennä teatteriin tuntuu olevan se kun könyät ovesta sisään suuri kysymysmerkki kainalossa. Kun et tiedä esityksestä kuin joitakin pieniä tietohippusia, et voi myöskään odottaa mitään. Ja voi pojat kun en odottanutkaan. En tiennyt esityksestä muuta kuin sen, että se oli ensimmäinen teatteri-ilta ikuisuuksiin johon ei lukeutunut pillimehua tai hassunhauskoja eläinhahmoja kuorossa laulaen. 

Tapasin ovensuussa pari uutta ihmistä ja siitä riensimmekin suoraan eturiviin - ainakin melkein. Toisella rivillä istuessa pienellä näyttämöllä se kokemuskin on intiimimpi. Vähän pelotti olla niin lähellä, lapsena näin tekevisiosta Turkkalaista harjoittelua ja silloin esittäminen tuntui olevan ihmiseritteiden liitoa, väkivaltaisia korahteluja ja kaikkea muuta synkkää ja pelottavaa. En halua kastua niin siksi yleensä vältän ensimmäisiä rivejä. Onneksi joku kuitenkin määritti paikkani mukavuusalueeni ulkopuolelle. 

Kuva teatterin pressisivulta. 

Kuva teatterin pressisivulta. 

Tavallisuuden aave - kuvia kotimaasta oli välähdyksiä erilaisista suomalaisista tilanteista. Nimittäisin niitä mielelläni ensisijaisesti tunteiden purskahduksiksi, kateutta, pelkoa, vihaa, rakkautta, häpeää, yksinäisyyttä, kaipuuta, onnettomuutta ja naamioituneita tunteita. Suomalaisuudessa on paljon jäykkää hallintaa, joka tukahduttaa tunteita eikä salli niiden ilmaisua. Tästä absurdein ilmaisumuoto on erityisesti kuoleman tuoma vapaus kertoa muiden merkityksestä, ihmiselle on luvallista osoittaa tunteita vasta hänen kuolemansa jälkeen, eikä kukaan tunnu elävän niin yksin kuin suomalainen, jolla on tunne. 

Teos käsittelee kaikkia tämänhetkisiä puheenaiheita, oli se sitten naisen häpeä kehonmuotonsa suhteen, tyttären paineet olla tietyllä tavalla tyttö, pojat jotka seuraavat isiään, isät jotka ovat hukanneet itsensä ja kaikki supliikit miehet, jotka kääntävät moraalittomuudet mielensäpahoittamisretoriikaksi. 

Jos koskaan olet tämän viime vuosikymmenen aikana osallistunut julkiseen keskusteluun, ihmetellyt maailman menoa tai ihmisten tapaa toimia, tämä on sinun näytelmäsi. Se on täynnä lukemattoman hauskoja ja ajatustaherättäviä asioita joille hörähdellä, ellei sitten ole kuin minä ja itke koko näytelmän läpi. Jossain siellä kaiken kepeyden, huumorin ja vertauskuvien alla piilee se sama ahdistuksen virta jota luemme lehdistä päivittäin. Se virta sisältää itsetuhoisten ihmisten kokemaa eristäytymistä, toiveikkaiden ihmisten alaslyömistä, kipeästi käteltyjä käsiä, sokerilla itsensä ruoskimista ja epätoivoa jota ei saa sanoitettua. 

Meillä kaikilla on elämässämme niitä susia jotka tekevät meistä sairaita ja joiden kanssa liitymme tanssiin ilman kritiikkiä, koska emme osaa muutakaan. Osaammeko ojentaa kätemme ja tarttua meille ojennettuihin käsiin ennen kuin valssi vie mukanaan?

Kuva teatterin pressisivulta.

Kuva teatterin pressisivulta.

Kiitoksia Q-teatteri, suurkiitos Saara Turunen ohjauksesta, kiitos Elina Knihtilä, Anna-Sofia Tuominen, Ylermi Rajamaa, Pyry Nikkilä ja Antti Heikkinen tulkinnasta, niistä pienistä katseista, tuhahduksista ja aiotuista teoista sekä millintarkasta ajoituksesta. Paljon kiitoksia (vähintään yhtä paljon kuin aiemmille) Tuuli Kyttälä, Milja Aho, Erno Aaltonen, Laura Haapakangas, Riikka Virtanen sekä Janina Rajakangas valoista, äänistä, lavastuksista, kalpeista kasvoista, vaatteista ja jokaisesta pienestä yksityiskohdasta joista kasattiin yhteen jotain niin hämmentävää, ahdistavaa, hajanaista ja puhuttelevaa kuin tämä. 

Kävin näytelmän jälkeen kiittämässä näyttelijöitä henkilökohtaisesti, he kun sattuivat ilmestymään samalle vastarannalle kuin mekin. Hain tiskiltä pettymyskolani (kun ymmärsin ajavani vielä samana iltana autoa enkä voinut ottaa siksi siideriä) ja kolan kanssa siirryinkin salin toiselle puolelle pois oman pöytäni läheltä. 
"Anteeksi, epätoivoinen fani tässä haluaa kiittää esityksestä, se oli niin -- *kakistelua ja huonoa sanoittamista* -- että kiitos. Minä olin se yksi tyyppi joka itki koko ajan."
"Ai se olit sinä, me mietittiinkin kuka se oli."
Tokihan näyttelijä nyt ei pahemmin itkevää ihmistä huomaa kun valot paistavat silmiin ja ihmisiä on monta, plus tällainen tapaitkijä jää helposti huomaamatta. Olen harjoitellut hiljaa vuotamista. Mutta on se kiva nähdä että huumorintajua löytyy näin vapaa-ajallakin, olimme sitten yhdessä vitsikkäitä. 

Jos tänä vuonna aiot käydä teatterissa (miksi ei?) niin käy katsomassa tämä näytelmä. Sitä ei kannata jättää väliin.

Ja muista varata mukaan nenäliinoja, jos et itsellesi niin muille. 

 

Tavallisuuden aave blogi >>
Esitykset:
syyskuu: 14 (uusintaensi-ilta) | 15 | 16 | 20 | 21 | 22 | 23 | 27 | 28 | 29 | 30*.9.
lokakuu: 4 | 5 | 6 | 7* | 10 | 11 | 12 | 13 | 25 | 26 | 27 | 28*| 31.10.
marraskuu: 1 | 2 | 3 | 8 | 9(LM) | 10 | 11 | 15 | 16 | 17 | 18*.11.

klo 19.00, paitsi *-merkityt klo 14.00
kesto n. 1h 45min.
Esityksessä ei ole väliaikaa.