Kehopositiivisuus nousee väkivaltaa vastaan

Törmäsin Helsingin Sanomissa kolumniin, jonka rajoittunut näkökulma kehopositiivisuuteen ei ollut mitään uutta mutta sitäkin virheellisempi. Niinpä päätin kirjoittaa aiheeseen liittyen oman vastineeni. Lukijoiden on hyvä ymmärtää että kehopositiivisuutta kuten mitä tahansa muutakin liikettä, ideaa tai toteutusta on hyvä ja tarpeellista kritisoida, en siis ole kritiikkiä vastaan hyökkäämässä tässä. Mutta tämän alkuperäisen kolumnin perusajatus on sama kuin plantaaseilta vapautettavien orjien aikaan huolestuttiin siitä, miten isännät nyt pärjäävät ilman työvoimaa. Lihavuus ei ole vääryys, se ei ole synti eikä valinta. Ihmisellä ei myöskään ole velvollisuutta olla terve koska kukaan meistä ei tule olemaan terve. Me kaikki vanhenemme, kulumme ja menemme säröille. 

Kehopositiivisuus ei ole liike joka yrittää muuttaa ihmiset lihaviksi. Se on liike, joka yrittää antaa lihavalle ihmiselle oikeuden hymyillä joskus ilman syyllisyyttä omasta ulkomuodostaan ja sen olemassaolon oikeuden epääminen keneltäkään on ennenkuulumattoman julmaa. Etenkin, jos sen tekee terveyden varjolla tuntematta lainkaan kritisoimiensa ihmisten maailmaa. 

“Se, miksi kehopositiivisuus on rajautunut meidän yhteiskunnassamme pääosin lihavien ihmisten ääniksi kertoo enemmän asenteista lihavuutta vastaan kuin lihavuudesta itsestään.”

“Kehopositiivisuusilmiössä on paljon samaa ehdottomuutta kuin aikanaan kieltolaissa” aloitti Pippa Laukka kolumninsa 25.7. Tosiasiassa kieltolaki on jo totta ja se on ollut olemassa jo vuosikymmeniä. Tässä yhteiskunnassa lihavuus on kielletty olotila ja vapaus elää rauhassa rajataan niille jotka ulkomuotonsa miellyttävyydellä sen ansaitsevat, vaikka eivät olisi tehneet sen eteen mitään.

Tosiasiassa kehopositiivisuudessa on samaa ehdottomuutta kuin #metoo-liikkeessä, se on liike niille jotka nousevat vaatimaan omia oikeuksiaan olla ja elää rauhassa. Kehopositiivisuus tavoittelee maailmaa, jossa jokainen saisi elää elämänsä ilman henkistä väkivaltaa tai väheksyntää oman ulkomuotonsa vuoksi. Maailmaa, jossa etenkin itse hyväksyisi kehonsa sellaisena kuin se on ja voisi keskittyä itsevihan sijaan parantamaan elämäänsä.

Lisäksi ajatus lääkärin huolesta potilaan kokonaisvaltaiseen terveydentilaan on jalo ja ihailtava, mutta ei enää nykyaikana mahdollinen sillä painonhallintaongelmia ei ratkaista vartissa. Itse asiassa lääkäri, joka neuvoo lihavuuden perusteella ihmiselle vähentämään syömistä ja lisäämään liikuntaa kysymättä lainkaan miten hän syö ja liikkuu, on vaarallinen. Lääkäri, joka ohittaa vastaanotolle kantaneen syyn ja pureutuu lihavuuden nostamiin riskeihin konkreettisen vaurion sijaan, tekee virkavirheen. Lääkärit, jotka kohtaavat huoneessaan ihmisiä ja lihavia ihmisiä, syyllistyvät syrjintään ja sairastuttavaan sekä sitä ylläpitävään toimintaan. Lääkärit, jotka rikkovat vastaanotolle saapuvan ihmisen luottamuksen aiheuttavat sen, ettei ihminen enää hae lääkäriltä apua.

Kaikki ovat yhtä mieltä siitä, että lihavuus nostaa riskejä sairastua. Kuitenkin lihavuuden pelko ja lihavuuden saati sitten lihavien vihaaminen tappaa ihmisiä nopeammin. Etenkin lääkäreiden on nähtävä ihminen lihavuuden alla ja kysyttävä miten elämänlaatua voisi parantaa lihavuudesta huolimatta. Me muut voimme ihan ensimmäiseksi ottaa selvää termeistä jotka on tehty niitä ihmisiä varten joista olemme niin kovasti huolissamme.

Se, miksi kehopositiivisuus on rajautunut meidän yhteiskunnassamme pääosin lihavien ihmisten ääniksi kertoo enemmän asenteista lihavuutta vastaan kuin lihavuudesta itsestään.