Vanhemmuuden ydin ei poissulje heikkouksia

Kaikkien vaikeuksien takana on virheellinen ajatus.

Lihavia väitetään laiskoiksi nautiskelijoiksi vaikka lihominen on aivan eri asia kuin lihavuus.
Mielenterveyspotilaita pidetään sairaina vaikka he ovat tervehtymässä.
Laihaa pidetään terveenä vaikka hänellä olisi syöpä, sydänvika ja diabetes.
Johtajaa pidetään pätevänä vaikka hän olisi ainoa työntekijä koko firmassa ja kuka tahansa jolla on siisti kampaus, lasit ja lääkärintakki on ihmisille uskottava.

Lihavuus on mielentila, jota kantaa kuka tahansa kokoon katsomatta. Se ei määritä ihmistä eikä tee hänestä minkäänlaista. Lihavuus ei edes määrää sairauksista, vaikka se saattaisikin nostaa riskejä.

Mielenterveyden ongelmat taas ovat kaikille oleellisia. Jokainen on kokenut vaikka mitä, painii katumuksen ja toivon rajamailla, näkee painajaisia ja pelkää. Mutta mielenterveyteensä keskittyneet ovat niitä, jotka ovat kohdanneet ongelmiaan ja selvittävät niitä. Ongelma ei ole se jolla on todettu masennus, ongelma on se joka ei sitä itsessään huomaa.

Ja lapset, minulle ne olivat itsestäänselvyys, kuin joku virstanpylväs joka piti saavuttaa. Silti sen vaiheen aloittaminen pelotti, se vastuu tuntui jättimäiseltä ja kauhunsekaisin tuntein ajattelin omaa inhottavuuttani lapsen edessä, mitä jos olen hirviö lapselleni?

Raskain tehtävä minkä olen koskaan ottanut, mutta myös poikkeuksetta antoisin. Lapseni on antanut minulle sen äitisuhteen jota en koskaan ole saanut, opettanut minulle hirveästi omasta itsestäni sekä lapsuudestani. Olen omaa lasta katsellessani nähnyt kuin itseni äitini silmin ja ymmärtänyt sellaisia yhtymäkohtia joita ei ole ollut aiemmin läsnä.

Ja lapseni on myös opettanut minulle korvaamattoman määrän rakkaudesta. Tullut syliin ja halannut, kiivennyt aamulla jäisine käpälöineen peittoni alle ja kuiskannut kuinka rakastaa. Purskahtanut itkuun kun saavun hakemaan, ollut niin rehellisesti, täydellisen vilpittömästi minua varten että sydämeni on kasvanut kokoa.

vanhemmuus

Kasvatusta mietitään usein sen kautta että vanhemman osa on tehdä se työ ja sitten siinä rinnalla rakastaa, piirrellä sydämiä ja hymyssäsuin ajella harrastuksiin.

Ei, vanhemman tehtävä on näyttää että on ihminen, käydä läpi vaikeuksia ja väsymystä, tarpeita ja epätoivoa sekä näyttää miten niistä selvitään. Selittää, miten maailmassa pärjää, miten voi ohjata omia ajatuksiaan ja miten tunnistaa sekä ylläpitää omia rajoja.

Ja tärkein työ vanhemmalle on heti ensimmäisestä päivästä asti yrittää päästää irti. Päästää irti omista kaavoista, toiveiden toteutumisesta lapsessa, suunnitelmista ja ohjelmoinnista. Siitä tunteesta että tämä ihminen ei pärjää ilman minua.

Sillä ei se niin mene, lapset on hemmetin osaavia. Ihmeellisiä supertyyppejä. Ne pärjää kyllä, jos vaan vanhemmat uskaltavat päästää irti uskoen pärjäävänsä sitten kun lapsi lentää pesästä.