Mistä sitten jutella kun tapaa ihmisen parinkymmenen vuoden tauon jälkeen? Tietenkin sivutaan kuulumisia, mille alalle on päätynyt, minkälaista perheenmuodostushistoriaa on, miten äidit ja sisarukset voivat. Minä päädyin selvittämään moderoinnista, sekä omista kehopositiivisuus- ja mielenterveysasioistani, aina sen tapahtuessa päässä pyörähtää toteamus "onko tämä nyt tarpeen", mutta yritän muistaa että ne ovat nyt elämäni ylläpitäviä teemoja. Yritän olla itselleni armollinen, vaikka itsensä hulluksi brändääminen pelottaakin. 

Huomenna tapaan kasvokkain ihmisen, jonka olen viimeksi tavannut ennen teini-ikää. Tervapataleikkien jälkeen on koettu seksuaalinen vallankumous, kapinallisuus, kipeät ja kasvattavat realiteetit, läheisen kuolemat, verot ja perhe. Meillä on takanamme liki neljäkymmentä vuotta kokemuksia ja nyt tapaamme ihmisen, jonka tunsimme ollessamme kymmenen. Jälleen yskitään kohteliaasti, jutellaan mukavia ja pohditaan hiljaa mikä on todella olennaista tietoa keskustelun kannalta? 

Lähdin tässä  matkaan ja juuri ennen lähtöä luin oman päivitykseni kahden vuoden takaa jossa kuvasin uupumistani traumatisoivaan työhön sekä sitä miten minut oli herättänyt se aamu kun pää punaisena kiljuin kaksivuotiaalleni siitä ettei hän osaa pukea kenkiään. Se hetki muutti suuntaa, se ja puolisoni joka totesi että minusta oli tullut ilkeä. Vaikka rakastinkin työtäni moderaattorina, se rakasti minua ja perhettäni hengiltä. Jonkin oli muututtava. 

Häpeä on jotain, josta tiedän paljon. Häpeän jatkuvasti. Häpeän asioita joita olen tehnyt, joita en ole tehnyt, joissa olen ollut mukana tai joihin olisin voinut päästä jos olisin ollut urheampi. Häpeän olemustani, häpeän ajatuksiani, häpeän olemattomuuttani, ääntäni, äänettömyyttäni. Häpeän erityisesti häpeääni. Elän häpeän keskellä, taistellen sitä vastaan niin omassa kuin muidenkin elämässä, minulle hengittäminen on osa sitä uskaltamista, jonka muut ottavat itsestäänselvyytenä. 

Eilen kiipesin portaita aamuyöstä, kun saavuin kotiin tekemästä joulukalenteria työhuoneellani. Portaikossa oleva valo oli sammutettu ja kiipesin niitä hämärässä, hiukan ärsyyntyneenä siitä että minulle ei ole muistettu jättää valoa vaikka aina jätän itse sen palamaan jos joku muu on palaamassa yöllä kotiin. 

Sain kuulla tässä, että MTV:n aamutelevisiossa naureskeltiin sille mitä kävisi jos lihava ihminen maksaisikin karjalanpiirakoistaan painon perusteella. Kuulemma voisi piirakat jäädä kauppaan jos laskuksi tulisikin 1000€. Tästä ymmärrettävästi monikin ihminen pahastui ja antoi palautetta että vitsejä voi laukoa asiallisemminkin ja kas, kun palautteeseen vastattiin muun muassa pahoittelemalla että joku on pahoittanut mielensä. Päätin sitten itse laittaa Huomenta Suomelle palautetta siitä, mitä mieltä minä olen.

Lihavuus ei ole syy, se on seuraus. Ihminen voi olla lihava tuhannesta muusta syystä kuin siitä, että hän on syönyt liikaa tai istunut liian paljon. Kun ihminen tapaa toisen ja alkaa tätä moralisoida kertyneestä painosta ja laiskuudesta, on moralisoija usein laiskempi kuin kilojaan kantava ihminen. Hän olettaa tietävänsä enemmän, hän olettaa olevansa oikeassa koska ei ole ylipainoinen. Hän olettaa kaikenlaista ilman minkäänlaista ymmärrystä siitä syystä miksi jollakin on ylipainoa ja mikä tärkeintä, hän olettaa että ihmisen kuuluu olla laiha.