Lapsen myötä luulin saavani lapsen joka olisi jotain ja muuttuvani itse äidiksi, joka oli jotain mistä en paljonkaan tiennyt, mutta itse asiassa löysinkin tien oman äitini luo. Lapseni silmissä näen miten itse olisin nähnyt äitini, miten olisin jutellut äidilleni, missä asioissa hän olisi seissyt vahvana heikkoudesta huolimatta, missä asioissa hän olisi ollut väsynyt ja missä olisimme taistelleet. Äidittömyyteni loppui sinä hetkenä, kun löysin itsestäni äidin sekä lapsen.
Aivopieru numero yksi: Ylipainoa ei ihannoi kukaan. Viimeksi sitä on taidettu ihannoida silloin kun kaikilla oli nälkä, tuolloin ylipaino on ollut rikkauden ja makean elämän merkki. Nyt kuitenkin todellisuus on sitä, että ylipainoisten ihmisten päälle syljetään kadulla (siis konkreettisesti, kyse ei ole mielikuvasta), heidän kimppuunsa hyökätään verbaalisesti sekä fyysisesti ja joka ikinen paikka, ihminen ja taho julistaa laihuuden sanomaa.
Nyt olen sitoutunut henkilökohtaiseen hyppyyttämiseen vuodeksi. Minimimäärä jos minulta kysytään, onhan tässä kyse omasta loppuelämästä. Suurin ongelma ylipäänsä kaikessa kehoon liittyvässä tavoitteellisuudessa on asettaa joku lopputulos ja parasta ennen -päivämäärä. Nyt mennään tällä, katsotaan sitten kun juhlitaan vuosipäivää.
Viikko sitten sovin jälleen yhden salisopimuksen ja meinasin taas yllätyksestä purskahtaa itkuun, kun ruoka- ja liikuntatottumusvyyhtiäni kuunnellut ihminen totesi: "Sinä olet joutunut selviytymään koko elämäsi".
Niin olen. Minä olen selviytynyt. Jokainen kilo minussa on tullut siksi, että haluan onnea, elämää, menestystä ja rakkautta. Jokainen kilo minussa osoittaa sen, että olen tehnyt asioille jotain. Olen lyönyt, olen kiivennyt, olen vetänyt ja raastanut itsestäni palasia irti. Minä olen selviytyjä.
Minä näen tässä ihmisen, jolla on sielukkaat silmät, levollinen harja, vahva raami ja pehmeitä kaaria. Minä näen tässä ihmisen joka on kaikkea mitä mainitsin mutta erityisesti kuvassa on ihminen, jolla on edessään paljon. Tämä ihminen saavuttaa vielä vaikka mitä. Tämä ihminen rakastaa vielä lukemattomia asioita, jos ei itse niin huolehtimansa lähipiirin kautta. Tämän ihmisen valo on vahva.
Ja tällä kertaa se ihminen saan olla minä.
Nostettu katse kohtaa valoa vasten sankarin siluetin
Graniitista rakennetun, suojakilvin varustetun,
Taisteluvalmiin voittajan, joka puhkuu vaaraa vastaan
Jonka nyrkit on valmiit voittamaan
Joka seisoo suorassa, vahvana, esimerkkinä
Hänen taakseen laskee pitkä varjo
Sen suojiin nousee muitakin
Päättäväisinä, taistelunhaluisina
Sisu is not just something in Finland, the same mentality is found in every culture. For us Finns, Sisu is an armor against hard times. It might be heavy and hard to carry but we know that tomorrow contains the possibility of success and that keeps us moving forward.
Sitä sanoo itselleen kaikenlaista:
sanoo että rakastaa liikuntaa,
sanoo että rakastaa ruokaa etuliitteellä avokado,
sanoo ettei voi koska syy,
sanoo joitakin syitä tekosyiksi.
Tässä päästäänkin asian juureen: vitsi on jokin elementti, joka tuottaa huvitusta. Jos heität keskustelun keskelle "käynpäs hakemassa popparini" ja sen tutun Thriller-kuvan jossa Michael Jackson syö poppareita, se ei naurata riidan osapuolia. Se vitsi ei ole suunnattu heille, vaan naureskelijalle sekä toisille samanlaisille naureskelijoille. Se kuva ei ole harmiton hassuttelu, vaan itse asiassa keskustelun tosissaan ottavia osapuolia halventava heitto. Ongelmallista tässä tilanteessa on se, että popparikuva vie keskustelijoiden uskottavuudesta, heidän asiansa ja kokemuksensa tärkeydestä sekä viestittää että heidän kantansa on naurettava. Popparikuva ei ole neutraali elementti tai yleinen sarkastinen huomio keskustelun absurdiudesta vaan se voidaan kokea myös provokaationa. Se voi itse asiassa lietsoa keskustelua edemmäs, absurdimmaksi ja huonommaksi.
Ja siihen minä söin, rakkaudettomuuteen. Kiintymyksen nälkään. Minä söin tunteakseni jotain, lohduttaakseni, juhliakseni, tukahduttaakseni. Monta kertaa tunsin tukehtuvani niin fyysisesti kuin henkisestikin, monta kertaa itkin syödessäni. Joskus söin itseni niin täyteen että minun oli oksennettava ja sen jälkeen jokin pakotti syömään lisää. Jos menin kauppaan sillä päätöksellä etten osta mitään, huomasin ulkopuolella että olin ostanut. Jos annoin itselleni luvan ostaa jotain, olin ostanut kolme kertaa sen verran, kulkenut ristiin rastiin liikkeessä ja napsinut sen yhden koriin unohtaen jo aiemmat ostokset.
Masennus tuntuu siltä että kaikki värit maailmassa liukenevat, valuvat pois ja haalistuvat. Se kuristaa rintakehää ja kurkkua, vetää käsiä ja jalkoja alaspäin, saa puheliaimmankin ihmisen hiljaiseksi. Se ei saa aikaan vastauksia kun kysytään, se nostaa hymyillessä vain toista huulipieltä ja jättää silmät tuijottamaan tapahtumaköyhiä pisteitä kuten ikkunaa, seinää ja kattoa.
Juuri kun sain modenoitien blogiin kirjoitettua siitä, miten ärsyttävää nettikommentointi nykyään on, törmäsin kommenttiin jossa ihmetellään miten se on syyllistämistä kun lihavalle neuvoo oikeata liikuntaa ja ruokavaliota.
Tässä vaiheessa lasken pääni alas, aina pöytään asti, annan otsani koskea piirtolautaa siitäkin huolimatta että joudun otsarasvat pyyhkimään myöhemmin ja huokaan. Pitkään ja syvään.
