Having kids is nature's biggest prank on people. First you're sitting there, pregnant, and thinking oh this is just the hard part. And then you go through the baby months. And you think oh this is just the hard part, and then baby learns to walk. Or not to walk, as in falls down constantly. And you think oh this is just the hard part.
Lupausten, haaveiden ja toiveiden sijaan minä valitsen levollisuuden. Minä valitsen ihmisen, joka tukeutuu minuun ja johon minä voin tukeutua. Joka tarjosi minulle sateenvarjon kun alkoi sataa ja sitten ujostellen kulki kaksi metriä kauempana. Minä valitsen ihmisen, jonka kohteliaisuudet ovat kummallisia likiloukkauksia (kuten se kerta kun isona likkana pohdin ulkomuotoani ja sain kuulla "toisten tykkäävän muhkummista" tai kun pohdin onko violetit glitterlegginsit liikaa, vastaanotin kommentin "syvä avaruus"), joka unohtaa syntymäpäivät mutta päätyy ostamaan jouluna kolme lahjaa kun ei malta olla antamatta niitä, joka ottaa ja halaa yllättäen sinä harmaana maanantaiaamuna kun olo on mitäänsanomattoman arkinen. Joka on läsnä myös silloin kun et tunne tarvitsevasi ketään.
Lapsen myötä luulin saavani lapsen joka olisi jotain ja muuttuvani itse äidiksi, joka oli jotain mistä en paljonkaan tiennyt, mutta itse asiassa löysinkin tien oman äitini luo. Lapseni silmissä näen miten itse olisin nähnyt äitini, miten olisin jutellut äidilleni, missä asioissa hän olisi seissyt vahvana heikkoudesta huolimatta, missä asioissa hän olisi ollut väsynyt ja missä olisimme taistelleet. Äidittömyyteni loppui sinä hetkenä, kun löysin itsestäni äidin sekä lapsen.
Aivopieru numero yksi: Ylipainoa ei ihannoi kukaan. Viimeksi sitä on taidettu ihannoida silloin kun kaikilla oli nälkä, tuolloin ylipaino on ollut rikkauden ja makean elämän merkki. Nyt kuitenkin todellisuus on sitä, että ylipainoisten ihmisten päälle syljetään kadulla (siis konkreettisesti, kyse ei ole mielikuvasta), heidän kimppuunsa hyökätään verbaalisesti sekä fyysisesti ja joka ikinen paikka, ihminen ja taho julistaa laihuuden sanomaa.
Nyt olen sitoutunut henkilökohtaiseen hyppyyttämiseen vuodeksi. Minimimäärä jos minulta kysytään, onhan tässä kyse omasta loppuelämästä. Suurin ongelma ylipäänsä kaikessa kehoon liittyvässä tavoitteellisuudessa on asettaa joku lopputulos ja parasta ennen -päivämäärä. Nyt mennään tällä, katsotaan sitten kun juhlitaan vuosipäivää.
Viikko sitten sovin jälleen yhden salisopimuksen ja meinasin taas yllätyksestä purskahtaa itkuun, kun ruoka- ja liikuntatottumusvyyhtiäni kuunnellut ihminen totesi: "Sinä olet joutunut selviytymään koko elämäsi".
Niin olen. Minä olen selviytynyt. Jokainen kilo minussa on tullut siksi, että haluan onnea, elämää, menestystä ja rakkautta. Jokainen kilo minussa osoittaa sen, että olen tehnyt asioille jotain. Olen lyönyt, olen kiivennyt, olen vetänyt ja raastanut itsestäni palasia irti. Minä olen selviytyjä.
Minä näen tässä ihmisen, jolla on sielukkaat silmät, levollinen harja, vahva raami ja pehmeitä kaaria. Minä näen tässä ihmisen joka on kaikkea mitä mainitsin mutta erityisesti kuvassa on ihminen, jolla on edessään paljon. Tämä ihminen saavuttaa vielä vaikka mitä. Tämä ihminen rakastaa vielä lukemattomia asioita, jos ei itse niin huolehtimansa lähipiirin kautta. Tämän ihmisen valo on vahva.
Ja tällä kertaa se ihminen saan olla minä.
Nostettu katse kohtaa valoa vasten sankarin siluetin
Graniitista rakennetun, suojakilvin varustetun,
Taisteluvalmiin voittajan, joka puhkuu vaaraa vastaan
Jonka nyrkit on valmiit voittamaan
Joka seisoo suorassa, vahvana, esimerkkinä
Hänen taakseen laskee pitkä varjo
Sen suojiin nousee muitakin
Päättäväisinä, taistelunhaluisina
Sisu is not just something in Finland, the same mentality is found in every culture. For us Finns, Sisu is an armor against hard times. It might be heavy and hard to carry but we know that tomorrow contains the possibility of success and that keeps us moving forward.
Sitä sanoo itselleen kaikenlaista:
sanoo että rakastaa liikuntaa,
sanoo että rakastaa ruokaa etuliitteellä avokado,
sanoo ettei voi koska syy,
sanoo joitakin syitä tekosyiksi.
Tässä päästäänkin asian juureen: vitsi on jokin elementti, joka tuottaa huvitusta. Jos heität keskustelun keskelle "käynpäs hakemassa popparini" ja sen tutun Thriller-kuvan jossa Michael Jackson syö poppareita, se ei naurata riidan osapuolia. Se vitsi ei ole suunnattu heille, vaan naureskelijalle sekä toisille samanlaisille naureskelijoille. Se kuva ei ole harmiton hassuttelu, vaan itse asiassa keskustelun tosissaan ottavia osapuolia halventava heitto. Ongelmallista tässä tilanteessa on se, että popparikuva vie keskustelijoiden uskottavuudesta, heidän asiansa ja kokemuksensa tärkeydestä sekä viestittää että heidän kantansa on naurettava. Popparikuva ei ole neutraali elementti tai yleinen sarkastinen huomio keskustelun absurdiudesta vaan se voidaan kokea myös provokaationa. Se voi itse asiassa lietsoa keskustelua edemmäs, absurdimmaksi ja huonommaksi.
Ja siihen minä söin, rakkaudettomuuteen. Kiintymyksen nälkään. Minä söin tunteakseni jotain, lohduttaakseni, juhliakseni, tukahduttaakseni. Monta kertaa tunsin tukehtuvani niin fyysisesti kuin henkisestikin, monta kertaa itkin syödessäni. Joskus söin itseni niin täyteen että minun oli oksennettava ja sen jälkeen jokin pakotti syömään lisää. Jos menin kauppaan sillä päätöksellä etten osta mitään, huomasin ulkopuolella että olin ostanut. Jos annoin itselleni luvan ostaa jotain, olin ostanut kolme kertaa sen verran, kulkenut ristiin rastiin liikkeessä ja napsinut sen yhden koriin unohtaen jo aiemmat ostokset.
