Paloin loppuun viime työssäni, sisällä huusi palosireeni monta kuukautta. Missään vaiheessa en ole ollut muuta kuin puolueeton kriitikko. Mikään olemassaolevista aatteista ei ole lainvastainen omistaa. Kaikilla on oikeus vihata toista ja kaikilla on oikeus sanoa se ääneen. Kaikilla on velvollisuus noudattaa sääntöjä sekä vastuu joka kannetaan jos ei näin tee.
Olen 37 vuotta kuullut miten ylipaino on terveysriski ja käynyt sydänfilmeissä, sokerirasituksissa, verenpainemittauksissa ja ties missä muussa koska lihavuus tappaa. Koska se on epidemia. Koska syön liikaa. Koska en liiku tarpeeksi.
Ensin olin huolissani ja motivoitunut, sitten lakkasin kuuntelemasta. Aloin ärsyyntyä. Kerroin ruokatavoistani ja syömishäiriö mainittiin, mikään ei muuttunut. Sain ohjeistukseksi etsiä apua.
Liikunta auttaa ihmistä menestymään mutta menestys ei tule koetuloksista vaan motivaatiosta opiskella. Aivan samalla tavalla liikunnan ilo ei tule maratonista vaan motivaatiosta kokeilla, tehdä ja yrittää. Meidän tulisi antaa lapsille enemmän mahdollisuuksia motivoitua, eikä sortua keräämään juhlapuvussa lillukanvarsia iänikuisen "liikunta on niin upeaa"-mantran keskellä. Liikunta on upeaa silloin, kun se edustaa ihmisen vapautta liikkua, tehdä, ylittää itsensä. Silloin, kun liikunta tukee sitä menestystä eikä esiinny sen syynä.
Miksi se on meille niin suuri pala kohdata ihminen henkilökohtaisesti, vaikka ihan vaan hetken ajan? Miksi se on poikkeuksellista, että ravintolassa lapsen puoli tuntia myöhemmin kohtaava ravintolatyöntekijä muistaa, mistä on aiemmin keskusteltu?
Sitten kotiin palattuani ovelle ilmestyi hyvin tatuoitu mies. Oikein mukavanoloinen heppu, edusti hyväntekeväisyystahon kummiohjelmaa. Näytti harmistuneelta ja epäuskoiselta, kun väitin että olen nollatuloinen yrittäjä joka ei nyt osallistu ohjelmaan samalla kun roikun ison talon etuovessa kiinni suojaisassa ja kauniissa Suomen myöhäissuvessa, varsin ylensyöneen näköisenä.
Mitä jos lähdettäisi siitä oletuksesta, että lihavuus ei ole rumentava tekijä? Jos jokin ei ole kaunista toisen mielestä, ei se silti tarkoita että se ihminen itsessään on ruma, sillä rumuus on katsojan silmässä. Jos moni ihminen tykkää että joku on ruma, niin sitten heitä on monta. Ihminen ei silti ole ruma vain siksi, että joillakin on yleismaailmallinen ja kapea käsitys siitä, mikä on kaunista.
Mietin sitten kaupasta lähtiessäni miten asian voi ottaa puheeksi pienen viskarinpuolikkaan kanssa. Miksi äidin vatsoja ei ole sopiva luetella? En ole puhunut lapselle lihavuudesta koska en halua tuoda sitä eroa hänen maailmaansa. Haluan sen pysyvän puhtaana kokoerottelusta ja läskivihasta. Haluan lapseni pystyvän puhumaan ylipainoista kuten mistä tahansa painoista, halaavan pulleaa ystäväänsä koska hän on ihana ja olevan sokea kaikelle mitä ylipainon leimaavuuteen liitetään.
Graafiseen suunnitteluun kuuluu paljon kaikenlaista, varmasti en edes tiedä kaikkea. Kouluissa kuitenkin opiskellaan alaa useita vuosia ja luetaan oppikirjoja asioista, itse tosin olen tehnyt tätä jo 90-luvulta ja opetellut kaiken itse. Olisi mielenkiintoista nähdä, olenko kuinka hukassa tietoineni. Sen kuitenkin tiedän, että minkä tahansa mainoksen ytimeen kuuluu ensimmäisenä määrittää se minkälainen mainos on, mistä se kertoo ja kenelle se on suunnattu.
Meistä jokainen on ollut osana keskustelua, jossa käytetään sanoja "no tää on vaan mun mielipide", "mulla on sananvapaus" ja "ei mielipiteistä tule loukkaantua". Nämä ovat keskusteluissa niitä väitettävästi hyviä argumentteja, jotka vastakumppani hyväksyy vaikka ei tarvitsisi.
Oikeasti näillä argumenteilla ei ole niin minkään sortin pohjaa.
Olen perustellut ahmintaa käytännön syillä, tunnekriiseillä, iloilla, uhrin asemalla. Olen syönyt salaa makuuhuoneen nurkassa kun olen käynyt hakemassa jonkin ikään kuin unohtuneen asian. Olen piilottanut kääreitä nurkkiin, laatikoiden perälle ja roskiin. Olen valehdellut. Olen syönyt ensin kokonaisen ranskanleivän ja sitten kiinalaisen aterian ihan vain siksi, että minut aterialla yllättänyt puoliso ei saisi tietää ahminnastani tai pahoittaisi mieltään kun en jaksa. Olen tunkenut asioita suuhuni ja itkenyt. Olen istunut kuin jähmettyneenä paikalleni kun ruoka-ajat kulkevat ohitseni ja noussut mennäkseni nukkumaan ajatellen että syön sitten aamulla.
Olen elänyt kaksi vuotta ilman yhtäkään näläntunnetta. Se oli karmeaa aikaa. Olen elänyt vuoden pelkällä appelsiinituoremehulla ja nuudelipurkeilla.
En toisaalta tiedä, olenko elänyt koskaan.
Having kids is nature's biggest prank on people. First you're sitting there, pregnant, and thinking oh this is just the hard part. And then you go through the baby months. And you think oh this is just the hard part, and then baby learns to walk. Or not to walk, as in falls down constantly. And you think oh this is just the hard part.
Lupausten, haaveiden ja toiveiden sijaan minä valitsen levollisuuden. Minä valitsen ihmisen, joka tukeutuu minuun ja johon minä voin tukeutua. Joka tarjosi minulle sateenvarjon kun alkoi sataa ja sitten ujostellen kulki kaksi metriä kauempana. Minä valitsen ihmisen, jonka kohteliaisuudet ovat kummallisia likiloukkauksia (kuten se kerta kun isona likkana pohdin ulkomuotoani ja sain kuulla "toisten tykkäävän muhkummista" tai kun pohdin onko violetit glitterlegginsit liikaa, vastaanotin kommentin "syvä avaruus"), joka unohtaa syntymäpäivät mutta päätyy ostamaan jouluna kolme lahjaa kun ei malta olla antamatta niitä, joka ottaa ja halaa yllättäen sinä harmaana maanantaiaamuna kun olo on mitäänsanomattoman arkinen. Joka on läsnä myös silloin kun et tunne tarvitsevasi ketään.
