Tavarat sitovat sinut menneeseen, se on totta. Mutta ne myöskin sitovat sinua. Luopumisen periaatteet on opeteltava jos haluat koskaan olla vapaa, et voi elää menneiden ihmisten todellisuudessa, haikailla eilistä ja kaivata ikuisesti. Sinun on luotava se päivä joka on meneillään juuri nyt, katsottava tulevaisuuteen ja uskallettava luoda uutta vanhan päälle.
Mitä jos koet alemmuudentunnetta ja yksinäisyyttä muun muassa sen vuoksi, että maahan on vedetty viiva ja sen taakse on asettuneet kaikki sinua syyllistävät ihmiset, läheiset, tuntemattomat, media ja yhteiskunta? Mitä jos sinä olet ollut niin hyväksynnän tarpeessa, että olet astunut viivan toiselle puolelle omaa kehoasi vastaan? Koska seisot viivan reunalla muut selkäsi takana, et enää näe kuinka monta syyttävää sormea siellä on. Näet vain itsesi, oman syyttävän sormesi sekä kehon, jonka osa et enää tunne olevasi.
Hyvään vaatteeseen sijoittaminen on sama kuin sijoittaisi omaan identiteettiin. Ihana takki jota katselee mielellään ja joka saa tuntemaan olonsa onnekkaaksi on kuin halaus, jonka antaa itselleen. Rakkautta kestopaketissa, josta ammentaa.
Minä istuin siinä, koko komeudessani, kaikissa mutkissa ja moitteissani, kehtasin katsoa silmiin, pitää värikkäitä vaatteita ja viedä yhden istumapaikan. Minulla oli lyhyet vaivihkaisen violetit hiukset irokeesileikkauksella, saavuin studioille tukka pystyssä ja meikittä niin, että Väisänenkin kätteli kahdesti ennen kuvauksia. Olin suuri, olin riehakas ja anteeksipyytämätön.
Sinä päivänä kun minä päätin pyrkiä olemaan mahdollisimman ruma, lihava ja epäonnistunut, otin ensimmäisen askeleen kohti itseäni. Katsoin itseäni peilistä ilman kauneuden vaatimusta, laihuuden ihanuutta ja täydellisyyden tarvetta. Katsoin itseäni peilistä ja näin miltä näytän. Näin pisamia silmien alla, hapsottavat hiukset ja vuosien tukahduttamisesta kärsineen ihon. En tunnistanut näitä kasvoja omikseni koska en koskaan ollut niitä halunnut hyväksyä. Koska pidin niitä rumina.
Nälkä peitti sen kärsimyksen mitä ero aiheutti, se piti seuraa pimeissä illoissa, kulki mukana kuin teräsverkosta kyhätty ystävä jonka iho oli lasimurskaa. Pidin sitä kädestä kaikkialla. Hymyilin hiljaa itsekseni kun se katsoi silmiin ja sylki kasvoilleni verta ja haavoja.
Jos koskaan olet tämän viime vuosikymmenen aikana osallistunut julkiseen keskusteluun, ihmetellyt maailman menoa tai ihmisten tapaa toimia, tämä on sinun näytelmäsi. Se on täynnä lukemattoman hauskoja ja ajatustaherättäviä asioita joille hörähdellä, ellei sitten ole kuin minä ja itke koko näytelmän läpi. Jossain siellä kaiken kepeyden, huumorin ja vertauskuvien alla piilee se sama ahdistuksen virta jota luemme lehdistä päivittäin. Se virta sisältää itsetuhoisten ihmisten kokemaa eristäytymistä, toiveikkaiden ihmisten alaslyömistä, kipeästi käteltyjä käsiä, sokerilla itsensä ruoskimista ja epätoivoa jota ei saa sanoitettua.
Jos haluat muuttaa elämäsi, on sinun rakennettava talo ja se tulee olemaan raskasta ja se tulee olemaan rumaa ja vaikeaa ja vaativaa aikaa. Sinun pitää käyttää paljon energiaa pelkkään suunnitteluun, järjestelyyn ja toteuttamiseen ja ennen kaikkea sinun tulee tehdä sitä niillä ehdoilla, säännöillä ja vaatimuksilla jotka vaaditaan keneltä tahansa, joka rakentaa elämänsä taloa. Sinun tulee sitoutua muutokseen loppuelämälläsi, budjetoida siihen voimavarojasi ja pitää huolta, että olet rakentaessasi levännyt, hyvin syönyt sekä viettänyt aikaasi perheen kanssa.
Piirtäminen ei ole sitä että kopioi jotain joka jo on. Piirtäminen on sitä, että ottaa kynän, painaa sen paperiin ja vetää viivan. Se ei ole mitään sen enempää tai vähempää. Sen ei tarvitse olla mitään isompaa tai upeampaa, itse asiassa piirtäminen on erityisesti sitä ettei tee mitään. Vetää vaan viivoja.
Mikään ei ole niin hellyttävää kuin nuori ihminen joka tuntee syvästi, mutta ei osaa ilmaista aivan samalla syvyydellä. Paljon olen harmitellut sitä etten ole pitänyt tallessa kirjoitelmiani, mutta onneksi minulla on aina tallessa tämä. Suuri, mahtava, hyvin kummallinen kuvaus jostakin, jonka tarina kertoo vähän muustakin kuin teini-iän ahdistuksesta.
Tätä kirjoittaessani olen ollut hitusen alle neljäntoista.
Keho on osa meitä, me emme ole osa kehoamme. Me emme lakkaa olemasta vaikka keho muuttuu, me emme määrittele itseämme vain sen perusteella minkälaiset hiukset meillä on. Keho on pelkkää solumassaa, kun taas minuus on kiinni sähköstä, tuhansista kipinöistä, säkenöivistä yhteyksistä ja kemiasta. Me olemme ääniä, tuntoja, makuja, hajuja, tunteita ja pamppailua. Meidän sydämemme murtuu, me murramme patoja ja ennakkoluuloja.
Itsesuggestiota olen käyttänyt usein erilaisissa tilanteissa, muun muassa riippuvuuskäytöksen muuttamisessa (näistä kerron myöhemmin) sekä ihan viihdekäytössä, josta pääsemmekin kepeästi aasinsiltaa pitkin tarinaan siitä, miten rakastuin jogurttiautoon.
