Miten voisin kokea olevani hyväksyttävä?

Monet ovat törmänneet kommentteihin ihmisiltä, jossa he haukkuvat itseään, kauhistelevat ryppyjään ja sitä, etteivät tunnista itseään peilistä. Se, miksi he eivät tunnista itseään, johtuu ihan suoraan siitä että he eivät ole eläneet fyysisen kehonsa rinnalla enää vuosiin. He näkevät itsensä sen mukaan kuin ovat itsensä tunteneet joskus nuorempana, ymmärtämättä että kulutettu aika on siirtänyt heidän identiteettinsä jonnekin oman kehon ulkopuolelle. Heillä ei ole yhteyttä itseensä enää, tämä mahdollistaa sen, että he yllättyvät peiliin katsoessaan. He näkevät ainoastaan ruuhkavuosien aikana kuljettujen kilometrien tuomat kulumat, eivätkä ymmärrä kuluttaneensa elämänsä kehonsa ulkopuolella, muihin ulkoisiin asioihin keskittyen. He ovat kehonsa sisällä, mutta eivät ole eläneet siinä. 

Tätä kuvatakseni otetaan vaikka vertaus nuoresta parikymppisestä ihmisestä, joka asuu kauniissa omakotitalossa, jonka huoneissa on jokainen tavara itse hankittu. Ne ovat hänen omiaan, tekemiään, harkitsemiaan, hankkimiaan. Jokainen tavara tuntuu omalta ja tutulta, ne palvelevat tarpeita ja toimivat suhteellisen saumattomasti arjen keskellä. Sitten tämä parikymppinen lähtee kiertämään maailmaa. Hän pakkaa reppuunsa innostusta, voimaa, vahvuuksia, mielenkiintoa ja kunnianhimoa, ottaa mukaan ongelmanratkaisukykyä, oppimista ja muita oleellisia asioita sekä sulkee kotioven perässään. Vielä pihaportilla hän kääntyy katsomaan kesäpäivän auringossa kylpevää kotiaan, leikattua nurmikkoa, pölyttömiä pintoja ja tuttuja yksityiskohtia jotka tekevät juuri tästä talosta kodin. Hän lähtee maailmalle, luomaan uraa ja oppimaan uusia asioita. Hän käyttää päivänsä kulkiessaan eteenpäin jotta voisi joskus palata kotiinsa ja liittää hankitut muistot ja kokemukset osaksi kotiaan, niille tyhjille hyllyille jotka odottavat.

Vuosikymmenten uurastuksen ja kulkemisen jälkeen hän on valmis palaamaan, kulkee kotikatuaan pitkin kohti taloaan. Päivä voi olla aivan yhtä aurinkoinen kuin lähtiessäänkin, mutta kulkija on väsynyt, muuttunut ja kokenut. Kotiportin sarana repsottaa, aitaan on ilmestynyt sammalta. Pihapolku on kasvanut umpeen, ruoho rehottaa ja puita on enemmän kuin ennen. Koti itsessään ei ole enää niin kirkkaan värinen kuin muisti, ulko-ovi narisee vaikka aiemmin näin ei ollut eikä mikään pinta ole enää pölytön. Talon sisustus on täysin siinä muodossa kuin se oli lähtöpäivänä, mutta tavarat talon sisällä eivät ole enää tuttuja, ne eivät enää täytä tarpeita, ne eivät sovi saumattomasti arkeen ja askareisiin. Ikkunat tuntuvat pienemmiltä, käytävät kapeammilta tai pidemmiltä, ennen rakastetut portaat ovat hankalat kulkea ja kaikki näyttää tutulta, tuntuen silti vieraalta. 

omanarvontunne

Jos päätät ulkoistaa elämäsi töihin, kouluun, kavereihin, puolisoon, harrasteisiin, mihin tahansa etkä vietä aikaa oman itsesi, oman kehosi seurassa vaan arvotat itseäsi pelkästään muiden ihmisten silmin, hukkaat tutun itsesi sellaisena kuin se on. Sinä et ole enää nelikymppisenä kaksikymppinen etkä tunnista itseäsi peilistä, jos et ole koskaan elänyt oman kehosi kanssa. Mikäli jätät kaiken sisäisen informaatiosi, tarpeesi, syyllisyytesi, onnesi ja elämänarvosi muiden ihmisten palautteen varaan, et tule koskaan tunnistamaan itseäsi sellaisena kuin se on. Sinulle muodostuu käsityksiä siitä, mitä muut saattaisivat pahimmillaan ajatella ja tulet sokeaksi sille, kuka olet. Kuka olet ollut. Kuka voisit olla.

Mielikuva lapsuudenkodista on aina kauniimpi kuin koti itsessään, sillä kyse ei ole itse kodista vaan siitä, mikä sinun kokemuksesi siitä on, miten se vahvistaa sinussa positiivisia osia. Jos kehosi on pelkkien negatiivisten olettamusten summa, et koskaan tule saamaan sitä tunnetta että olet riittävä. Et vaikka kuinka muuttuisit täysin saman näköiseksi kuin olit sillä hetkellä, kun vielä elit oman ihosi sisällä. Sillä se sisäinen omanarvontunne, se oikea sisäinen kauneus, ei tule muiden silmistä ja kokemuksista, ainoastaan omastasi.

Sinulla on mahdollisuus tutustua itseesi, kokea oma kauneutesi sekä rakastaa itseäsi, mutta ensin sinun tulee kohdata itsesi. Sinun tulee arvostaa kehoasi joka on tehnyt kaiken pyytämäsi ja ymmärrettävä, että sinä olet ainoa ihminen joka voi antaa sen hyväksynnän, jota olet koko elämäsi hakenut muilta ihmisiltä.

Vanhemmuuden ydin ei poissulje heikkouksia

Kaikkien vaikeuksien takana on virheellinen ajatus.

Lihavia väitetään laiskoiksi nautiskelijoiksi vaikka lihominen on aivan eri asia kuin lihavuus.
Mielenterveyspotilaita pidetään sairaina vaikka he ovat tervehtymässä.
Laihaa pidetään terveenä vaikka hänellä olisi syöpä, sydänvika ja diabetes.
Johtajaa pidetään pätevänä vaikka hän olisi ainoa työntekijä koko firmassa ja kuka tahansa jolla on siisti kampaus, lasit ja lääkärintakki on ihmisille uskottava.

Lihavuus on mielentila, jota kantaa kuka tahansa kokoon katsomatta. Se ei määritä ihmistä eikä tee hänestä minkäänlaista. Lihavuus ei edes määrää sairauksista, vaikka se saattaisikin nostaa riskejä.

Mielenterveyden ongelmat taas ovat kaikille oleellisia. Jokainen on kokenut vaikka mitä, painii katumuksen ja toivon rajamailla, näkee painajaisia ja pelkää. Mutta mielenterveyteensä keskittyneet ovat niitä, jotka ovat kohdanneet ongelmiaan ja selvittävät niitä. Ongelma ei ole se jolla on todettu masennus, ongelma on se joka ei sitä itsessään huomaa.

Ja lapset, minulle ne olivat itsestäänselvyys, kuin joku virstanpylväs joka piti saavuttaa. Silti sen vaiheen aloittaminen pelotti, se vastuu tuntui jättimäiseltä ja kauhunsekaisin tuntein ajattelin omaa inhottavuuttani lapsen edessä, mitä jos olen hirviö lapselleni?

Raskain tehtävä minkä olen koskaan ottanut, mutta myös poikkeuksetta antoisin. Lapseni on antanut minulle sen äitisuhteen jota en koskaan ole saanut, opettanut minulle hirveästi omasta itsestäni sekä lapsuudestani. Olen omaa lasta katsellessani nähnyt kuin itseni äitini silmin ja ymmärtänyt sellaisia yhtymäkohtia joita ei ole ollut aiemmin läsnä.

Ja lapseni on myös opettanut minulle korvaamattoman määrän rakkaudesta. Tullut syliin ja halannut, kiivennyt aamulla jäisine käpälöineen peittoni alle ja kuiskannut kuinka rakastaa. Purskahtanut itkuun kun saavun hakemaan, ollut niin rehellisesti, täydellisen vilpittömästi minua varten että sydämeni on kasvanut kokoa.

vanhemmuus

Kasvatusta mietitään usein sen kautta että vanhemman osa on tehdä se työ ja sitten siinä rinnalla rakastaa, piirrellä sydämiä ja hymyssäsuin ajella harrastuksiin.

Ei, vanhemman tehtävä on näyttää että on ihminen, käydä läpi vaikeuksia ja väsymystä, tarpeita ja epätoivoa sekä näyttää miten niistä selvitään. Selittää, miten maailmassa pärjää, miten voi ohjata omia ajatuksiaan ja miten tunnistaa sekä ylläpitää omia rajoja.

Ja tärkein työ vanhemmalle on heti ensimmäisestä päivästä asti yrittää päästää irti. Päästää irti omista kaavoista, toiveiden toteutumisesta lapsessa, suunnitelmista ja ohjelmoinnista. Siitä tunteesta että tämä ihminen ei pärjää ilman minua.

Sillä ei se niin mene, lapset on hemmetin osaavia. Ihmeellisiä supertyyppejä. Ne pärjää kyllä, jos vaan vanhemmat uskaltavat päästää irti uskoen pärjäävänsä sitten kun lapsi lentää pesästä.

Suuttumus ja sen ilmaisu vaatii harjoitusta

Suuttumus ja sen ilmaisu vaatii harjoitusta

Miten me puhumme lapsille, miten me käyttäydymme ja koulutamme? Lapset eivät opi meiltä pelkästään konkreettisia ohjeita oikeanlaisesta käytöksestä vaan myös viestinnän peruskapuloita jotka toimivat arjessa hiljaisen viestinnän kautta. Miten me aikuiset näytämme, osoitamme ja esitämme tunteemme? Miten me tulkitsemme tilanteita, miten me ratkaisemme ahdistavien hetkien aikaansaamat tunteet ja miten tämä näyttäytyy jälkeläisillemme?

Mikä ihmeen dissosiaatiohäiriö?

Mikä ihmeen dissosiaatiohäiriö?

Mieli suojelee ihmistä traumalta sulkemalla sen sievään laatikkoon, jonne ei kurkisteta. Ikään kuin Pandoran laatikko josta levisi kaikki kipu, kärsimys ja sairaus; tämän tekee myös ihmisen sisään rakennettu traumalaatikko. Jos se avataan, pääsevät tunteet, kärsimys ja muistot valloilleen. Dissosiaatio on siis sitä ettei laatikkoon kosketa.

Pysähdy, ennen kuin sydämesi tekee niin

Pysähdy, ennen kuin sydämesi tekee niin

Maailma suree menetettyä musikaalineroa ja tanssilattioita tampataan Aviciin kunniaksi. Minä suren nuorta miestä, joka joutui maailman murjomaksi ja kärsi tiensä läpi loppuun, jonka olisi voinut välttää. Minä suren Timiä, yksin jäänyttä tunnollista tekijää jonka suurimmaksi perinnöksi toivottavasti jää uudenlainen ymmärrys stressin ja tsemppaamisen vaaroista. Toivon, ettei maailma tarvitse enempää menetyksiä nähdäkseen vaaran merkit aamukahvin äärellä.

Anteeksipyyntö somessa osa 3: Milloin?

Anteeksipyyntö somessa osa 3: Milloin?

Anteeksipyytämisen taito astuu tässä vaiheessa oleelliseen asemaan, nimittäin sillä on hyvin paljon väliä mitä pyytää anteeksi. Hyvätkin aikeet vesittyvät nopeasti jos anteeksipyyntö muuttuu peiliksi anteeksipyytäjän sisäisestä maailmasta, missä puolustautuminen, pelko ja kiukku käyvät sotaa keskenään. Välittömään pahoitteluun ei kannata sisällyttää ajatuksia, tunnustuksia tai tunteita jotka ovat vielä keskeneräisiä ja harkitsemattomia. Ei myöskään ole järkevää pyytää anteeksi ilman että on käynyt läpi sen miten asian ilmaisee, sillä usein sanomme asioita joita emme tarkoita pelkästään huonoja sanavalintoja käyttäen.

Mitä tapahtui kun tapasin lapsuudenystäväni?

Mitä tapahtui kun tapasin lapsuudenystäväni?

Mistä sitten jutella kun tapaa ihmisen parinkymmenen vuoden tauon jälkeen? Tietenkin sivutaan kuulumisia, mille alalle on päätynyt, minkälaista perheenmuodostushistoriaa on, miten äidit ja sisarukset voivat. Minä päädyin selvittämään moderoinnista, sekä omista kehopositiivisuus- ja mielenterveysasioistani, aina sen tapahtuessa päässä pyörähtää toteamus "onko tämä nyt tarpeen", mutta yritän muistaa että ne ovat nyt elämäni ylläpitäviä teemoja. Yritän olla itselleni armollinen, vaikka itsensä hulluksi brändääminen pelottaakin.