Kun lääkäri tapaa ihmisen, ei oiretta

Kuten kaikki meistä, olen käynyt lääkärissä lukemattomia kertoja, jopa kymmeniä yhden vuoden aikana. Olen ollut lääkärissä lastentautien, ihottumien, rokkojen ja rokotusten, flunssien ja tulehdusten vuoksi. Olen tarkastuttanut luomia, joutunut sairaalaan tulehduksen ja selkävaivojen vuoksi, ollut raskaana, saanut keskenmenon, kärsinyt raskausdiabeteksestä ja synnyttänyt. Olen tutkituttanut asioita diagnoosien perässä, nyrjäyttänyt jäseniä, kärsinyt säryistä, kolautellut kehoa, ollut tikattavana ja varmistanut onnettomuuksien myötä, ettei mikään ole vialla. Olen hakenut ehkäisyratkaisuja, allergialääkkeitä, apua masennukseen ja uupuneena purskahtanut itkuun yllättävän kysymyksen myötä.

Olen näiden vaivojen rinnalla vastannut usein kysymyksiin ylipainostani vaikka käyntini syynä olisi ollut akuutti röhä, olen istunut terveysneuvonnassa kuuntelemassa miten vääränlainen ravinto nostaa painoa ja rasittaa kehoa, kuvaillut päivän ruokailuja ja saanut jumppaohjeita. Olen käyttänyt yhteensä kolmen eri PT:n palveluita, olen matkustanut ambulanssilla sairaalaan koska en ole selkäni säryiltä pystynyt kävelemään ja kävellyt sairaalasta itse ulos.

Olen 37 vuotta kuullut miten ylipaino on terveysriski ja käynyt sydänfilmeissä, sokerirasituksissa, verenpainemittauksissa ja ties missä muussa koska lihavuus tappaa. Koska se on epidemia. Koska syön liikaa. Koska en liiku tarpeeksi.

Ensin olin huolissani ja motivoitunut, sitten lakkasin kuuntelemasta. Aloin ärsyyntyä. Kerroin ruokatavoistani ja syömishäiriö mainittiin, mikään ei muuttunut. Sain ohjeistukseksi etsiä apua.

Kun täytin 37, sain psykiatriltani lähetteen HUSin syömishäiriöklinikalle, olenhan sentään reilusti ylipainoinen ja riskiryhmässä. Sain vastaukseksi puhua psykologin kanssa asiasta jos kerran tuntuu, että voisi olla jotain ongelmia. Ehkä syömistä voisi järkeistää. Linkkejä itsehoito-oppaisiin.

Tänään kävin ensi kertaa lääkärissä lihavuuteni vuoksi, oikealla lihavuustutkijalla. Vereni tutkittiin ja tuloksia tulkittiin, arvot ovat hyvät mitä nyt alakanttiin ravinnon osalta. Ei ole diabetestä, ei munuaisvaivoja, hyvä verenpaine, hyvä sokeri, hyvät keuhkot. Ensimmäistä kertaa lääkärillä oli syy ja lupa puhua siitä ylipainosta jonka kannoin mukanani ovesta sisään ja siitä ulos.

Mutta sen sijaan, että olisi annettu esitteitä, monisteita jumppaohjeista, käsketty vähentämään ruoan määrää, kiirehditty toimimaan välittömästi tai maalailtu kuoleman ja kärsimyksen uhkakuvilla, minulle annettiin ohjeeksi edetä hitaasti. Syödä vitamiineja, lisätä ruokaa. Keskustelu ei tapahtunut lääkärin ja ylipainoni välillä, vaan se keskittyi toimiini henkisen motivaation myötä. Kysyttiin mitä on tapahtunut että ruokailutapani on vääristynyt, millä tavalla elämäni on pielessä, miksi olen siellä.

Miksi minä olen täällä. Minä.
Nimeltä, perheeni nimiltä, elämäni inspiraatioilta ja suunnalta. Ei sanottu ajan kulumisesta, ei sen loppumisesta, ei keskitytty laihduttamiseen tai painon vähentämiseen.

Ensimmäistä kertaa kävin lääkärissä lihavuuteni vuoksi, koska itse etsin apua elämäni epäkohtiin vähäisen syömisen suhteen, koska vihaan ruokailua ja pelkään laittaa asioita suuhuni. Koska olen saanut itseni kiinni kehumasta pientä annostani tai syömättömyyttä vaa'alla seisten.

Ja mitä tästä sain? Rauhaa. Rauhaa olla minä sellaisena kuin olen, toivoa löytää yhteinen suunta minän ja kehoni välille, päiviin joita ei sävytä ulkomuodon ja ravinnon ristiriitojen aiheuttama syyllisyys tai häpeä. Uskoa oikeaan kulkusuuntaan ja vahvuutta sille todennäköisyydelle että minulla on syömishäiriöitä. Että ne ovat oikeita. Että ne ovat olemassa.

Että kaiken massani alla minä olen olemassa.
Ja että minä voin kasvaa suuremmaksi kuin ovesta sisään kantamani taakka.

 

Kirjoittaja on 37-vuotias, elämänsä haltuunottanut ihminen, jonka tavoitteena on hoitaa mieli, keho ja mieliteko kuntoon. Tästä alkaa virallisesti projekti, joka on saanut nimekseen Hevijuttu. Edessä on pohdintaa makkaroista, kasviksista, kasvismakkaroista ja erityisesti ihmisen särkymisestä, pelosta ja epäonnistumisista. Niitä lähdetään voittamaan, ei niinkään voiton vaan sen tavoittelun vuoksi, kehopositiivisen kautta. Täydellinen en ole, enkä yritäkään olla. Siinä piilee koko matkan kauneus.

Ihmistä liikuttaa halu edetä, ei mahdollisuus liikkua

Tänään on julkistettu tulokset tutkimuksesta, jonka mukaan "liikunta parantaa lasten koulumenestystä ja lisää koulutusvuosia". Oppi-ihmiset hierovat käsiään myhäillen, kun selvästikin ratkaisu kaikkiin ongelmiin on liikunnan lisääminen. 

Tutkimuksen mukaan paljon liikkuvien lasten peruskoulun päättötodistuksen keskiarvo oli puoli numeroa korkeampi kuin vähän liikkuvien. Lisäksi paljon liikkuvat kouluttautuivat kaikkiaan keskimäärin noin vuoden pidempään kuin vähän liikkuvat.

– Havaitsimme, että liikunta-aktiivisuuden lisääminen 12-vuotiaasta 15-vuotiaaksi näkyi myönteisesti sekä koulumenestyksessä että koulutusvuosien määrässä, kertoo tutkija Jaana Kari LIKES-tutkimuskeskuksesta.

Puoli numeroa ei välttämättä tunnu suurelta erolta, mutta keskiarvotasolla se saattaa ratkaista peruskoulun jälkeisen kouluttautumisen uran.

Tutustu YLE:n uutiseen aiheesta

Lyhyen oppimäärän päättely on siis se, että liikunta auttaa lapsia menestymään. Tämä pitää sen suhteen paikkansa sillä keho kaipaa liikettä ja hyvinvoiva keho pystyy suoriutumaan paremmin niin henkisistä kuin fyysisistä vaatimuksista, liikunta auttaa niin ruoansulatusta, ruokahalua ja unta. Kaikki nämä ovat tärkeitä osa-alueita ihmiselle, joka pyrkii eteenpäin ja kehittymään.

Kuitenkin on laiska oletus väittää että liikunta juuri on syynä menestykselle. Koomapotilas ei parane fysioterapialla, eikä masentunut ihminen ole maagisesti iloinen kävelyretkelle lähdettyään. Liikunta ei myöskään yhtenä tiettynä yleistettynä toimena ole oikea valinta, sillä on nimittäin väliä mitä ihminen tekee, miten paljon ja missä, millä tavalla ja niin edelleen.

Ensiksi haluan todeta että ehdottomasti nuorille pitäisi lisätä liikuntapaikkoja. Enemmän skeitti- ja parkourpaikkoja, turvallisia puistoja ja haasteellisia kiipeilyhässäköitä joka nurkalle. Maaleja, koreja, keppejä, palloja, naruja, maahan maalattuja hyppyruutuja ei koskaan ole liikaa. Niitä tulisi lisätä paljon ja antaa niiden käyttö vapaasti nuorille, jopa kaljoittelevat nuoret tykkäävät kiipeillä puistoihin rakennetuissa telineissä.

Mutta ihmistä ei saa liikkumaan vain siksi, että jossain avautuu mahdollisuus. Liikunta ei myöskään tee ihmisestä iloista, ellei se ole juuri tälle ihmiselle sopivaa, mielekästä tekemistä. Introvertti kärsii joukkuelajeista, ekstrovertti pyyhkii yksin salilla hien mukana kyyneleitä. Sosiaalisuus on toisille elinehto tekemisessä ja toiset taas eivät näe muita suorittaessaan. Jos joskus olet sattunut kulkemaan pukuhuoneeseen ja kuullut saunasta laulua, siellä on ollut todennäköisesti onnellinen introvertti. 

Liikunta auttaa ihmistä menestymään mutta menestys ei tule koetuloksista vaan motivaatiosta opiskella. Aivan samalla tavalla liikunnan ilo ei tule maratonista vaan motivaatiosta kokeilla, tehdä ja yrittää. Meidän tulisi antaa lapsille enemmän mahdollisuuksia motivoitua, eikä sortua keräämään juhlapuvussa lillukanvarsia iänikuisen "liikunta on niin upeaa"-mantran keskellä. Liikunta on upeaa, silloin kun se edustaa ihmisen vapautta liikkua, tehdä, ylittää itsensä. Silloin, kun liikunta tukee sitä menestystä eikä esiinny sen syynä.

Puoli numeroa on suuri juttu ihmiselle, joka tekee jatkuvasti parhaansa. Missä vaiheessa ymmärtäisimme arvostaa sitä mitä lapset tuntevat liikkuessaan sen sijaan, että laskemme heidän askeliaan?

Minä en usko tähän liikuntaväittämään. Uskon siihen, mitä ihminen tuntee hypätessään, juostessaan, nauraessaan yksin tai yhdessä kavereiden kanssa. 

Pyydän, nähkää se aie, älkää liikettä. Tuettu aikomus on se, mikä saa lapset menestymään.

Miten sinä kohtaat lapsen?

Siitä asti kuin lapsemme pystyi istumaan, olemme käyneet ravintoloissa syömässä. Olemme kokeilleet kaikenlaisia ruokavaihtoehtoja ihan kiinalaisesta nepalilaiseen ja kaiken mahdollisen fuusioon. Meillä ei siis ole rajoitteena oikeastaan muu kuin siedettävä ajomatka (päivän sisällä tehtävä reissu), hyvä ruoka, allergiat ja lasten ruokamahdollisuudet. Niin ja tietenkin se iänikuinen kysymys siitä, mitä tekisi mieli.

Näin kävi viimeksikin, lapsi haettiin päiväkodista ja koska ruokaa ei jaksettu tehdä, lähdettiin jonnekin syömään. Itse en ollut mukana, mutta tarinan mukaan lapsi oli halunnut sushia tai nepalilaista ja olivat sitten päätyneet Ison Omenan Fuku-ravintolaan Espoossa. 

Fuku on siitä upea paikka, että siellä on laatusushia buffettina. Maksat itsesi sisään ja syöt itsesi kipeäksi ihan jälkiruokaa myöten. Pöytiä on paljon ja hyvä sushi kerää useita syöjiä jonka vuoksi se on tuoretta. Mikäs sen parempaa kalarakkaalle lapselle. Olemme käyneet alkuperäisessä Fukussa Helsingin keskustassa sekä myös Sellon toimipisteessä, joka sijaitsee myös Espoossa. Vahva suositus kaikille kolmelle.

Mutta se mikä erottaa Ison Omenan (vai pitäisikö sen olla Iso Omenan?) Fukun kaikista muista, ei pelkästään muista Fukuista vaan myös kaikista muista ravintoloista, liikkeistä ja palveluista, on se hetki kun yksi tietty ravintolatyöntekijä kohtaa lapseni. Tämä nuori mies ei pelkästään nyökkää ja hymyile samalla kun otetaan tilausta tai veloitetaan maksua, hän ei pelkästään ojenna lapsille annettavia ekstraherkkuja kuten kuka tahansa hyvin työnsä hoitava ihminen. Ei pidä ymmärtää väärin, se on todella hyvä että lapsi otetaan positiivisella tavalla huomioon millä tavalla tahansa ja jokaisen on hyvä tehdä se sellaisella tavalla joka sopii kullekin, mutta tässä tapauksessa työntekijä kohtaa lapsen oikeasti. 

Hän huomioi lapsen ja kysyy päivästä, keskustelee vaatetuksesta ja vastaa lapsen vastauksiin. Keskustelu on samanlaista ja yhtä vahvaa kuin aikuisellakin, mikä saa sitten niin lapsen kuin aikuisenkin hämmennyksiin - eihän lapsille puhuta kuin ohimennen, ohjeistaen tai lässyttämällä. Muistan ikuisesti sen kun jouduin ottamaan lapseni mukaan nenäröörilääkärille ja tämä puhua lässytti kovaan ääneen lapselle että mitäs siinä hellanlettas tuitui. Alle kaksivuotias oli sen verran tilannetietoinen, että katsoi minua katseella "onko toi setä ihan viisas". Nenäröörierikoislääkäri on viisas, mutta ilmeisesti ei ihan kaikilta osa-alueilta. 

Tämä sai minut miettimään. Oletko koskaan kuunnellut miten ihmiset puhuvat toisilleen ja miten se muuttuu kun puhutaan lapsille? Tietenkin mitä nuorempi lapsi on, sitä enemmän on hyvä olla puheessa tietynlaisia kaavoja ja sisälteitä mutta viisivuotias on jo ihan järkevä ihmisenalku ja ansaitsee mahdollisuuden käyttää järkeään. 

Miksi se on Suomessa niin harvinaista, että lapsille puhutaan kuin ihmisille? Tosin tämä taitaa ulottua kaikkiin jollain tavalla aikuisnormista eroaviin, kuten vanhuksiin, vammautuneihin tai muihin tilanteessa erilaisilta vaikuttaviin ihmisiin. Puhutaanko julkkiksille eri tavalla? Missikauniille? Fitnessväelle? Lihaville?

Miksi se on meille niin suuri pala kohdata ihminen henkilökohtaisesti, vaikka ihan vaan hetken ajan? Miksi se on poikkeuksellista, että ravintolassa lapsen puoli tuntia myöhemmin kohtaava ravintolatyöntekijä muistaa, mistä on aiemmin keskusteltu?

Maanantai, maine ja menneisyys

"Voi perse. Kello on yhdeksän", olivat ensimmäiset sanani tänään. Sitä aina henkisen hyvinvoinnin keskiöissä osataan muistuttaa miten positiivinen ilmaisu ja keskittyminen rakentaa positiivista elämää ja sen sellaista mukavaa. Onnekseni olen oppinut suhtautumaan asioihin positiivisesti ja totesin että jaa, nyt ollaan niin myöhässä ettei tarvitse panikoida. Sängystä ylös, vaatteet päälle, lapselle leipä ja jugurtti ja päiväkotiin. Loppujen lopuksi päiväkotiin mentiin sandaaleissa ilman sukkia sillä toteamuksella että ei sillä taida olla paljonkaan väliä onko sukkia vai ei. En myöskään ollut kammannut lyhyttä tukkaani, meikannut tai muistanut mihin viikkoa aiemmin olin laittanut lasini, joten mitäväliä jotain sukkia. 

Tämän jälkeen poistuin päiväkodista potemaan huonoa omatuntoa koska lapsen kaikki sadevermeet on topattuja. Ensin kävin tyhjentämässä kirpputoripöytäni (päivän etuajassa ilmeisesti) ja sitten postittamassa palautuksena hankkimani pystysuuntaisen läppäridockin. Senkin kanssa on sävelletty vaikka kuinka, mutta se on taas toinen tarina se. Sitten menin ostamaan itselleni eikun siis lapselle sadevaatteita. Mutta joo, päädyin ostamaan itselleni 10 paria täysin identtisiä sukkia. Ne olivat euron kappale ja näyttivät ihanilta (mustavalkoista raitaa), joten mikäs tässä. Heitän taideaskarteluihin sitten nuo vanhat ja rumat, täytän niillä vaikka pehmoleluja. Sukkia minulta kuitenkin on vielä tallella 20 vuoden takaisiltakin ajoilta, en ymmärrä miten miehillä sukat kestävät viikon ja naisilla vuosikymmenen. Onko tässä joku happohikiaspekti, jota en ymmärrä?

Sitten kotiin palattuani ovelle ilmestyi hyvin tatuoitu mies. Oikein mukavanoloinen heppu, edusti World Visionin kummiohjelmaa. Näytti harmistuneelta ja epäuskoiselta, kun väitin että olen nollatuloinen yrittäjä joka ei nyt osallistu ohjelmaan samalla kun roikun ison talon etuovessa kiinni suojaisassa ja kauniissa Suomen myöhäissuvessa, varsin ylensyöneen näköisenä. 

Ulkomuoto saattaa pettää. Minä olen koko ikäni näyttänyt hyvinvoivalta ja onnelliselta, mutta en kuitenkaan ole sitä ollut. Olen asunut muiden omistamissa isoissa taloissa, vastannut ovikelloihin ja kantanut kuormia. Olen saanut päättää minne menen suurimman osan ajasta. Olen kyennyt menemään, vaikka ei ole ollut pennin hyrrää taskun pohjalla. Nytkin taskussani oli 129,50€ kirpputorivoittoja, mutta toisaalta niistäkin olen jo kuluttanut 85€ pöytävuokraan ja noin 10 tuntia aikaani plus bensat niiden hinnoitteluun, järjestämiseen ja kuljetukseen. 

Rikkaus on sellainen asia, joka voidaan laskea monella eri tavalla. On rahakkaita ihmisiä joiden talousvirran positiivisen suunnan mukaan voi laskea, että he ovat rikkaita. On ihmisiä, joilla ei ole rahaa, mutta sitä enemmän rakkautta ja anteliaisuutta, kykyä auttaa ja kerätä resursseja niille joilla ei ole. He ovat rikkaita ja he ovat runsaudensarvia vähävaraisille. 

Sitten on meitä, kokemusrikkaita. Minä olen rikas monella eri tavalla ja kenties jossain välissä kykenen myös antamaan paljon muillekin. Asun isossa talossa ja ajan autoa, jonka olen kyennyt poikkeuksellisesti ostamaan ihan itse, mutta jotta selviän eteenpäin, on minun ensin kannettava itseäni. 

Harmittaa, etten voinut tätä selittää feissarille, joka varmasti tatuointiensa vuoksi joutuu kohtaamaan ennakkoluuloja ja ehkä jopa pelkoakin. Hän on ehkä sellainen, joka joutuu joka päivä venymään ja ymmärtämään muiden reaktioita, antamaan ne anteeksi sekä keskittymään olemaan lempeä. Tai sitten hän vain pitää tatuoinneista, tai on käynyt yhdellä hyvin vaivaannuttavalla ulkomaanmatkalla kavereidensa kanssa.

Suljin oven ja palasin omaan keskeneräiseen kasvutarinaani, otin kissan kiinni sohvan alta ja lääkitsin. Sukkia en ole saanut vieläkään jalkaani ja kohta lähden hakemaan lasta taas päiväkodista. 

Taitaa olla taas maanantai.

**
Tämä on ensimmäinen kirjoitus kategoriassa Äitipäiväkirjat, kokoelma erilaisia hetkiä, onnistumisia ja epäonnistumisia vanhemmuudessa, rakkaudessa ja perheen osana.

Urheilumurhan tuntua viikottaisella tasolla

Tänään tein fiksusti ja jäin jumittamaan liikuntasalille ennen kuin lähden ajelemaan autolla mihinkään. Aivojumi paikalla.

Tänään tein muun muassa näitä. Olen elopainoltani 120 joten kaikki painot ovat lisää tähän pohjapainoon. Pelkät rinnat painaa 1,5kg mikä vaikeuttaa vähän hengittämistä. Tai sitten se on vaan mun huonot keuhkot.

Ohikävelevät ihmiset vilkuilevat mua.

Olen lisäksi syönyt tänään ensimmäistä kertaa kaksi tuntia ennen treeniä ja eilen söin lounaan jälkeen viimeisen kerran ehkä.. leffassa karkkia. Leffa loppu viideltä.

Noniin. Tänään siis:

  • Soudin 1000m (6min)
  • Tein keppijumppavenyttelyjä
  • Vatsalihajännityksiä 5 x 20sek.
  • Selkälihasjännityksiä 5 x 20 sek.
  • 1 kpl 18kg kahvakuulaheilautus, 1 kpl kuminauhasoutu, 1 kpl 40kg kelkka n. 10m
  • -> 20min näiden kolmen sarjaa niin että tulee aina yksi lisää. Tein viiteen asti ja sitten vielä 10 soutua loppusekunnit.

Kuulostaa taas pieneltä määrältä.
Ei tunnu niinkään.

Olen istunut tässä palautumassa nyt 20min.

IMG_4157.JPG

Kelkkaa työntäessä mietin esimerkiksi näitä asioita:

  1. Oksennanko
  2. Kaikki leffakarkit mitä söin eilen
  3. Kaikki ateriat mitkä skippasin
  4. Ihan varmaan oksennan
  5. En halua oksentaa
  6. En saa henkeä
  7. Mitä jos oksennan
  8. Mikä helvetti minussa on vialla kun tykkäsin tehdä talvella lumitöitä monta tuntiakin putkeen
  9. Kuolen tähän
  10. Mihin lyön pääni kun kuolen
  11. Mielikuva siitä kun ihmiset kantavat minun kuollutta ruhoani ulos
  12. En halua oksentaa
  13. Palaa kohtaan 1

Miksi lihavuus ei voi olla kehu?

Harva se päivä näkee jonkun kuvaavan itseään tapaan "järkyttävä läski", "tällanen pullukka", "kamala pallo" ja niin edelleen, kunnes keskusteluun saapuu ihmisiä lohduttamaan että "miten niin läski, sinähän olet nätti". Lihavatkin ihmiset, ihmiset joita on koko ikä tai ainakin osa siitä piinattu ylipainosta ja nimitelty kaikenlaiseksi, kehuvat toisiaan etteivät he ole niin lihavia kuin olettavat. Positiivinen huomio on positiivista ja kehut elintärkeitä ihmisen itsetunnolle, kuitenkin kehu voi olla myös myrkkyä sillä sanomalla jollekin "et sinä ole lihava, sinä olet kaunis" vahvistetaan sitä harhaluuloa, että kauneus on jotenkin kiloihin sidottu. Jos joku lihava kehtaa olla kaunis ilman että jaksaa huolehtia siitä lihavuudestaan, häntä kehutaan rohkeaksi kun ei ota huomioon lihavuuttaan.

Mitä jos lähdettäisi siitä oletuksesta, että lihavuus ei ole rumentava tekijä? Jos jokin ei ole kaunista toisen mielestä, ei se silti tarkoita että se ihminen itsessään on ruma, sillä rumuus on katsojan silmässä. Jos moni ihminen tykkää että joku on ruma, niin sitten heitä on monta. Ihminen ei silti ole ruma vain siksi, että joillakin on yleismaailmallinen ja kapea käsitys siitä, mikä on kaunista.

Olen jo vuosia katsellut maailman menoa ihmetellen miten monta kaksoisstandardia meillä onkaan voimassa. Halutaan iso pylly, vyötärö, isot rinnat, pitkät jalat ja sitten samalla kiusataan, piinataan ja nimitellään ihmisiä joilla on iso pylly, vyötärö, isot rinnat ja jotka ovat pitkiä, vaikka nämä olisivat kuinka isoja tai pieniä leveyssuunnaltaan. Pitää olla sitä ja pitää olla tätä, mutta samat ominaisuudet toisella tekevät rumaksi. 

Mikä oikeus kenelläkään on saada toinen ihminen tuntemaan itsensä rumaksi? Mikä oikeus meillä on ylläpitää käsitystä, että iso ei voi olla vähintäänkin neutraali tila jossa ihminen voi elää? 

"Tää on niin järkyttävä kuva", sanoo äiti joka ei ole esiintynyt kuvissa lapsensa kanssa ennen kuin lapsi pääsee ripille. 

"Ei mulla ole mitään päällepantavaa kun vatsa näkyy". No itse asiassa ihan kaikkien vatsa näkyy ihan minkälaisen vaatteen kanssa tahansa. 

"En halua olla puolisoni kanssa alasti kun olen niin kamala", sanoo ihminen jonka parisuhde kärsii, kummatkin osapuolet kärsii ja itsetunto kärsii kun ei anna kenenkään rakastaa tai helliä. 

Kun seuraavan kerran joku sanoo "yhyy byää kun oon niin kauhee ihrakasa", mitä jos sanoisitkin hänelle että ei, et ole kauhea etkä ihrakasa. Sinä olet kaunis, pyöreä, pehmeä, hersyvä, herkkä, rakastava, mielenkiintoinen, iloinen, lempeä ja lihava, juuri siksi minä niin tykkään sinusta. 

Mitä jos sanoisit sen itsellesi seuraavan kerran,
kun tuo ajatus tulee mieleesi?

Minä olen kaunis, pyöreä, pehmeä, hersyvä, herkkä, rakastava, mielenkiintoinen, iloinen, lempeä, lihava ja juuri siksi minä tykkään minusta.

Tässä on mun äiti ja äidin kaksi vatsaa

Tänään oli päivä täynnä Äiti-tytär -äksöniä. Ensin päiväkodista eväsrasian kautta piano-opettajan kevätkonserttiin ja sieltä kauppaan ostamaan mustikkapiirakka-aineksia. Kaupassa törmättiin pariin vanhempaan tyttöön, jotka olivat eskarilaisia samassa päiväkodissa.

"Tässä on mun äiti!" huikkasi lapsi iloisena.
"Tämä on mun äiti ja tässä on äidin toinen vatsa ja äidin alavatsa", jatkoi lapsi taputellen muhkuraa marketista ostetun vaaleanpunaisen ponchon alla. 

Kiemurtelin yllätyksestä hieman vaivaantuneena ja totesin että "on hyvä olla kaksi vatsaa että on täytettä eikä aivan täysin painu kasaan". Se hetki oli sillä selvä, lapsi tyytyväisenä esitellyt muhkean äitinsä ja kaverit pääsivät yli hämmennyksestään ja kääntyivät taas kohti karkkihyllyä. Enpä kuitenkaan voi sanoa, että tilanne olisi ollut mitenkään erityisen mukava, eikä kauheasti auttanut sekään, että ostettiin jäätelöä ja limua kaappiin.

"Miks teillä on kaikki nää?" kysyi tarkkanäköinen eskarilainen. Pikkukärryssä oli Pepsi Maxia, lakujäätelö ja Pirulo-mehujäitä joista yksi oli luvattu palkinnoksi lapselle pianokonsertissa esitetystä rohkeudesta. Light-kola on minun paheeni josta pitäisi kyllä päästä eroon ja yleensäkin on tapana ylläpitää kotona jäätelölaatikkoa, jota yleensä tyhjentää kaikki muut kuin minä. Tietenkin sitten minä olen kuitenkin se perheen pallo ja saan aina syyt kaikesta sokerista. 

Mietin sitten kaupasta lähtiessäni miten asian voi ottaa puheeksi pienen viskarinpuolikkaan kanssa. Miksi äidin vatsoja ei ole sopiva luetella? En ole puhunut lapselle lihavuudesta koska en halua tuoda sitä eroa hänen maailmaansa. Haluan sen pysyvän puhtaana kokoerottelusta ja läskivihasta. Haluan lapseni pystyvän puhumaan ylipainoista kuten mistä tahansa painoista, halaavan pulleaa ystäväänsä koska hän on ihana ja olevan sokea kaikelle mitä ylipainon leimaavuuteen liitetään. 

Itse elän vielä toinen jalka siellä väärällä puolella. Vaivaannun kun minut esitellään kahtena vatsamakkarana, enkä osaa ottaa tilannetta oikein. Miten lapseni olisi pitänyt minut esitellä? Miksi hän valitsi juuri sen ominaisuuden (joka on myönnettäköön se ominaisuus johon hän törmää useimmin)? Miksi minun vatsani ei saisi olla kaksiosainen ja miksi hemmetissä en voi olla neutraali tai jopa ylpeä sen olemassaolosta?

Minusta tuntuu, että se väärä käytösmalli tässä tilanteessa tuli minulta, vaikka sen ihan kivasti pelastinkin. Selitin lapselleni kotiintullessa että vatsajutuista ei sovi puhua (lapsi tosin myös usein nostaa kädet rinnoilleni ja kaivautuu hameeni alle mikä on vähintäänkin yhtä vaivaannuttavaa) ja että kaikki mitä tapahtuu vaatteiden alla, on yksityistilanteita varten. Että enhän minäkään esittele häntä lapsenani, jolta pyyhin pyllyn viimeksi silloin ja silloin. 

Voin toivoa, että lapseni lakkaa huomioimasta pehmeää vatsaani.
Voin toivoa, että hän lakkaa puhumasta kehostani ja koskee minua vain halatessaan.
Voin toivoa, että kutistun puolet koostani ja olen sovinnaisen mittainen ja minimivatsainen.

Tai sitten voin toivoa, että jonakin päivänä pian osaan nostaa pääni ylös asti ja hyväksyä itseni sellaisena kuin olen, ilman odotuksia, häpeilyjä tai piilottelemista. 

Sillä minä en ole lapselleni koskaan ollutkaan se toinen vatsa ja alavatsa, vaan minä olen hänen äitinsä, maailman arvokkain möhkäle täynnä rakkautta ja turvaa, lohdullisen ja pehmeän sylin tarjoaja sekä ihminen, joka osti kassalla Ryhmä Hau -lehden krääsineen kunhan mehujää jätetään vasta karkkipäivän ruokalistalle.

Kuvahommia filatelian parissa

Tässä taannoin eräässä yhteydessä kyseltiin mainoksen tekijää. Kommentoin kyselyyn laiskasti jotain, koska vaikka olen tehnyt graafisen suunnittelun hommia, en ole tullut kehittäneeksi mitään suurempaa uraa sen parissa. Olen itseoppinut monitaiteilija, joten teen kaikkea muutakin siinä välissä. 

Keskustelu meni suhteellisen pian siihen miten helppo on toteuttaa kuvan päälle tekstiä esimerkiksi MS Paintin tai Gimpin avulla. Tuolloin minun oli nostettava esiin se fakta, että mainossuunnittelu on paljon muutakin kuin kuva, jonka päälle on asetettu teksti. Siihen kuuluu käytettyjen ohjelmistojen lisenssi, et voi tehdä kaupallista työtä ohjelmalla, jonka käyttöehdot sen kieltävät. Et voi käyttää kuvia, joihin ei sinulla ole oikeuksia, et voi käyttää fontteja, joiden käyttö on kaupallisissa yhteyksissä kielletty. Sinun on ymmärrettävä sommittelun, värien ja formaattien päälle sekä tiedettävä se, miten mainosta katsotaan. En sano olevani tässä täydellinen siinä missä kukaan muukaan ei ole, mutta se joka tietää näistä vaatimuksista voi jopa onnistua. 

Minulle ei erityisemmin annettu mitään suuria speksejä, sanottiin että kyse on printattavasta mainoksesta, jonka ensin oletin olevan tulostinmallinen. Ylipäänsä kannattaa suunnittelussa ottaa huomioon kaikki sellaiset elementit, jotka voivat huonontaa mainoksen muotoa, esimerkiksi tulostimet eivät veny niin pitkälle kuin hyvä printtipaino. Myös paperin laatu, eli pinta ja paksuus on merkittävässä roolissa mainoksen käsituntuman kanssa ja vielä on muistettava että musteet näkyvät toisinaan läpi toiselle puolelle. Lähdin siis tekemään yksinkertaista kuvaa filateliamaailmassa liikkuville asiakkaille. 

Sain toimeksiannon mukana kuvia, joita voi käyttää esimerkkeinä tuotteista. Kyseessä oli huutokauppamainos, joten kuvia oli postimerkeistä rahoihin ja vanhoihin kortteihin. Sain myöhemmin käydä etsimässä sopivia kuvia huutokaupan sivulta, joten lopulta työhön itseensä päätyi suuri määrä kaikenlaista pientä, ehkä jopa liiankin kanssa. Mutta en voinut luopua kaikista löytämistäni asioista. Olen itse tyytyväinen lopputulokseen, yhteensä laskutin viidestä tunnista vaikka varmasti käytin kuvien etsintään ja käsittelyyn hitusen enemmän. Oli niin hauska päästä pitkästä aikaa suunnitteluhommiin ja samalla tutustua vanhoihin suomalaisiin sattumiin. Vanhoja postikortteja kirjoituksineen, postimerkkejä ja rahoja. Muistoja menneiltä ajoilta.

Itse mainoksen pohjalle valitsin lopulta vanhan postikortin ja koska siihen haluttiin vähän kolmiulotteisuutta, lisäilin työn edetessä joidenkin elementtien alle hienonhienoja varjoja. Itse taustakortin taakse laitoin myös varjoa ja käänsin sitä hiukan vinoon, jotta se ärsyttää silmää ja antaa sen kuvan kuin se makaisi pöydällä. Tällä reunuksella myös minimoin mahdollisia tulostusleikkauksien aiheuttamia haukkauksia. 

Teksti on suoraan mainoksen tilaajalta, joten siihen en ole vaikuttanut. Ainoastaan tähän blogimerkinnän lopputulokseen otin yhteystiedot pois ja lisäsin tilalle verkkosivun osoitteen, siksi se näyttää vähän päälleliimatulta. Tein myös siinä mielessä poikkeuksellisen työn, että suunnittelin ensin pyydetyn yksipuolisen mainoksen ja tein myös kaksipuolisen version samalla. Olin työn alkuvaiheessa puhunut toimeksiantajalle miten kaksipuolinen voisi toimia hyvin sekä kertonut ideastani sen osalta ja koska molemmat olimme vähän innostuneet toteutuksesta, unohdimme muun muassa painokulujen vaikutuksen. Koska itse en tiennyt tarkalleen miten ja millä tavalla he aikovat mainoksen toteuttaa ja käyttää, tein lopulta päätöksen varautua kaikkeen.

Ja mikäs siinä, konsepti oli nopea monistaa kahdelle sivulle, otin vain jonkin postikortin taustan pohjaksi ja asettelin tekstit siihen. Alunperin ajattelin tehdä mainoksen takaosasta enemmän postikortin näköisen, mutta koska pystymainokseen tarttuessa se pitäisi voida lukea kätevästi kääntämällä ilman lisäkäsittelyä, jätin postikortti-ideani pienemmälle toteutukselle. Jos mainos nostetaan pystymuodossa käsiin ja sitten sitä pitää pyöritellä puolelta toiselle jotta sen voi lukea, tuo se ihmisille alitajuisia negatiivisia assosiaatioita. Mainoksen on luotava myös käytännön käsittelyssä mielikuva helposta ja mukavasta palvelusta.

Tämä on sellainen virhe tai illuusio, jonka aivot korjaavat huomaamatta. Postikorttitausta näyttää postikortilta vaikka tekstit ovat aivan päin mäntyä, mutta koska aivot ovat tottuneet muistamaan postikortit tietynlaisina, sitä kortin vääryyttä ei huomaa. Kyseessä on samanlainen illuusio kuin televisiossa tai näyttämöllä ruokapöydät, joiden toinen puoli jätetään aina avoimeksi yleisöä varten. Kotona pöydän ääreen kertyy joka suunnalta ihmisiä, mutta televisioruokapöydissä istutaan vain toisella sivulla tai hyvin etäällä lautasestaan. Jos tätä ruokapöytää katsoo kuin se olisi kotona, asettelu näyttää hyvin väärältä. Kuitenkin elokuvissa se on luontevaa sillä aivot tulkitsevat pöydän ympäröidyksi. Näin ollen en saanut täydellistä postikorttiani, mutta mainosta lukevien aivot tekevät siitä sellaisen.

Koska en ole vaikuttanut teksteihin lainkaan muuten kuin asettelun osalta, laitoin samoja tietoja mainoksen molemmille puolille. Se ei varmasti haittaa, sillä kyseessä on mainos. En tiputtaisi elintärkeää tietoa pois kovinkaan herkästi lehtisen kummaltakaan sivulta. Tarkoituksena kun on johdattaa asiakkaat palvelua tarjoavan tahon luo.

Merkkialbert_kaksipuolinen_pieni_noinfo.png

Graafiseen suunnitteluun kuuluu paljon kaikenlaista, varmasti en edes tiedä kaikkea. Kouluissa kuitenkin opiskellaan alaa useita vuosia ja luetaan oppikirjoja asioista, itse tosin olen tehnyt tätä jo 90-luvulta ja opetellut kaiken itse. Olisi mielenkiintoista nähdä, olenko kuinka hukassa tietoineni. Sen kuitenkin tiedän, että minkä tahansa mainoksen ytimeen kuuluu ensimmäisenä määrittää se minkälainen mainos on, mistä se kertoo ja kenelle se on suunnattu.

Suunnittelijan on tiedettävä käyttämiensä työkalujen lisenssit, luvat ja oikeudet. Hänen on tiedettävä markkinoinnin osalta käytöspsykologiaa, väriasettelua ja käyttötarkoituksen merkitys. Hänen on tiedettävä mikä on mainoksen sanoma ja kuinka se halutaan ilmaista. Kuka sen sanoo, kenelle ja miksi. 

Mainosta ei suunnitella niin, että lätkäistään tekstiä kuvan päälle. Se on kuin neliulotteinen kokemus, jolla vietellään kuluttajaa. Se on tarina, jonka mainostaja kertoo itsestään.

Se on ensivaikutelma ja lämmin tervehdys vanhalle ystävälle.