En ole mielestäni mitenkään erityisen rohkea, pelkään jatkuvasti kaikkea, häpeän edelleenkin asioita, olen heikko ja hermostunut ihmisraakile. Koko blogini perustuu ajatuksille, jotka kumpuavat epäonnistumisista, peloista, kaatumisista, arkailuista, häpeästä ja syyllisyydestä. Olen tässä tilanteessa siksi, että en ole kyennyt olemaan hyvä ja loistava ja täydellinen. Olen arka ja epävarma, introvertti joka kavahtaa tervehdyksiä ja ihminen, joka yrittää vaan kasvaa ulkokuorestaan huolimatta.
Lapset eivät kaatuessaan loukkaa itseään koska ovat niin varomattomia ja rentoja. He vain kaatuvat. Aikuiset sen sijaan jännittyvät, työntävät kätensä vastaan ja kääntävät jalkansa alle. Meiltä aikuisilta murtuu mieli ja jäsenet pelkästään jo senkin vuoksi, että yritämme niin kovasti välttää maailman kolhuja. Ehkä meidän pitäisi oppia rentoutumaan, hellittämään ja hoitamaan vasta syntynyttä mustelmaa, eikä niinkään varautua siihen hetkeen kun sattuu sillä meitä kaikkia sattuu joskus.
Lopputuloksena minusta kasvoi ihminen joka ei ollut läsnä. Joka oli aina sysätty odottamaan omaa vuoroaan. Pullotetut tunteet pullotettiin omaan lokeroonsa odottamaan omaa vuoroaan. Minusta kasvoi ihminen, joka kulki maailmassa suorittamassa häneltä odotettuja tehtäviä niin, että oma identiteetti, läsnäolo ja sielu kulki kehon vierellä kuin ilmapallossa. Sellainen ihminen, joka hengitti oman kehonsa ulkopuolella. Sellainen ihminen, joka istui kuskittomassa autossa matkustajana.
Aina kun minulla oli töitä, revin itseni ylös. Nousin bussiin, istuin töissä ja tein kaiken mitä pyydettiin. Jos laihduin, otin sen ilolla vastaan ja kehuin itseäni oikeista valinnoista vaikka söin päivässä vain yhden sämpylän. Illalla istuin kotona ja tunsin kuinka vatsa huusi tyhjyyttään, söi likimain itseään. Hyvä juttu, nyt laihdun varmasti. Olen ansainnut tämän.
Kaikki nuo eläimet, joiden kanssa en mahdu nukkumaan mutta jotka poistamalla saan torut niiden laittajalta. Nelivuotias maailmanvalloittaja, joka tietää miten asioista selviää, minkälaisia möröt ovat ja kuinka sukat puetaan. Kaikki nuo tyynylle huolellisesti asetellut eläimet, jotka kuuluvat nalleperheeseen ja joiden nimi on kuuleman mukaan Tassu.
Ihminen on kokonaisuus, työ on osa sitä kokonaisuutta ja vapaa-aika on osa sitä kokonaisuutta. Samassa kokonaisuudessa on myös leikki, tarve, turva, luottamus, rakkaus, vapaus, syyllisyys ja kaikki hänen elämäänsä kuuluva. Sinä olet kokonaisuus, jonka kaikki osa-alueet ovat yhteydessä toisiinsa. Kuormittava työ ei ole ainoa syy miksi ihminen väsyy eikä lapsen vaatimukset ole ainoita jotka vaikuttavat äidin voimiin.
Me kaikki teemme eri asioita elämämme aikana, me kaikki merkitsemme eri asioita rakkaillemme. Meillä jokaisella kuolema tarkoittaa eri asiaa. Ketään ei kaivata samoin kuin toista. Uskon, että jokainen elää ja kuolee niin, että se mahdollistaa asioita muille. Jokaisella elämällä ja kuolemalla on tarkoituksensa. Se, onko meillä vapaa valinnanmahdollisuus vai onko kaikki jo ennalta määrätty, on sitten uskon asia. Loppujen lopuksi vastaus on kuitenkin merkityksetön. Se on mitä on.
Minulla on keskittymishäiriö. Todennäköisesti myös hahmotushäiriö. Jos kutsut minut kylään, saatan myöhästyä paljon vaikka olen valmistautunut tapahtumaan jo kaksi viikkoa, vaihtoehtoisesti saatan olla ajoissa paikalla. Jopa tunteja. Saatan olla ajoissa väärässä kaupungissa tai kaupunginosassa. Saatan olla kotona unessa. Jos se ei olisi niin tavallista ja rasittavaa, nauraisin sille että useimmiten myöhästyn sen vuoksi että kierrän taloa ulko-ovea etsien.
Siinä on jotain upeaa, kun otat käteesi uuden kynän ja lehtiön, silloin kaikki on mahdollista, ihan kaikki. Lehtiöön voi kirjoittaa, piirtää, siihen voi tehdä muistiinpanoja, kirjoittaa bestsellerin, sen voi tuhota doodlailemalla huomioitaan. Lehtiöstä voi tulla elämäsi tärkein tai turhin asia.
Kuljin elämäni läpi sumussa. Aamulla herätessä nukutti, illalla valvottiin vaikka nukutti. Bussilla ajeltiin ylimääräisiä lenkkejä kun en pysynyt hereillä, kaupasta ostettiin lohturuokaa kun oli niin loputtoman uupunut olo. Elämä oli selviytymistä alusta loppuun. Joskus oli hyviä päiviä ja joskus huonoja, kuten kaikilla muillakin. Käsitin että kaikilla on tällainen elämä. Ehkä minä vain koen sen vahvemmin tai olen vaan valittajaihminen.
Masennus on kuin verho joka laskeutuu pään päälle, painaa ihmisen hartioilla ja hiljalleen vie kohti maata. Masennus korvaa ilon tunteet tasaisella neutraaliudella, harmaalla olemattomuudella ja pinnallisilla hengenvedoilla. Se vetää suun viivaksi silloin, kun sitä luulee hymyilevänsä ja tekee kelloista tarpeettomia. Se painaa neljätuhatta kiloa. Se on umpio täynnä tunkkaista ilmaa ja ääntä, joka on läsnä lakkaamatta. Sellaista matalaa pörinää jonka läpi on vaikea puhua. Masennus tekee elämästä ei mitään. Se tekee ruoasta tarpeetonta, ilosta olematonta, liikkeestä mahdotonta.
Julkaisin vuosi sitten (2016) runokirjan Pirskahteleva sydän, joka on täynnä runoja joita olen kirjoittanut elämäni varrella eri tilanteissa. Osa niistä kertoo hyvin vahvasti tuntojani tietyistä tilanteista, osa taas kuvaa kokemuksia ja ajatuksia yhteiskunnasta. Koska runous ei aina avaudu kaikille ja koska kirjassa itsessään on hyvin vahva juonellinen elementti, ajattelin avata sen sisältöä sarjalla kerrottuja runoja. Yksi kerrallaan avataan runollista arkkua ja mietitään että mitähän himpskattia tämäkin taas on tarkoittavinaan.
